Mieleni Maassa

Unelmointi, arjen voimavara. Mulla on aina ollu hyvä mielikuvitus ja nautin unelmoinnista. Se antaa mulle voimaa ja iloa normiarkeen. Joku aika sitten, kun masennus oli peittänyt alleen kaiken kauniin, jäi unelmointikin pois. Kun ei nähnyt valoa, ei osannut unelmoida mistään. Nyt, kun elämä on palaamassa pikkuhiljaa ennalleen, jaksan taas unelmoida. Voi että, miten paljon siitä saankaan. En monestikkaan unelmoi mistään suuresta, tai saavuttamattomasta, mutta moni on asioita, mitkä tiedän jäävän toteuttamatta. Eikä se ole mulle se tärkein asia, ainakaan tällähetkellä. Nyt nautin siitä, kun saan ajatella ja haaveilla. Moni asia on myös sellainen, minkä tiedän tulevan. Odotan joulua. Viime joulusta kun en muista oikein mitään. Odotan että saan kokea taas sen ihanan tunnelman, kynttilät ja joulukuusen, tuoksut ja värit. Odotan talvea. Lumen kimallusta ja narinaa kenkien alla. Paukkupakkasia ja hiihtokelejä. Lumisadetta katulampun alla ja hiljaisuutta. Oon saanu taas huomata sen, mite

Suhde omaan kehoon. Miten musta tuntuu, että aika monella se suhde on jäänyt hoitamatta, unohduksiin. Kuitenkin se on koko elämän mittainen suhde, kuin ystävyys. Niikuin mitä tahansa muutakin suhdetta, sitäkin täytyisi hoitaa. Suhde omaan kroppaan on sitä, miten ajattelet itsestä, miten puhut ja miten toimit. Jos joku sanoisi sinulle vähän väliä, miten huono olet, liikaa sitä ja liian vähän tätä, millainen olisi parempi ja miten voisit vielä muuttua, olisitko tälle ystävä? Olisitko ystävä sille, joka kiusaa sinua, satuttaa, jättää huomiotta? Kun aina silmiin katsoessa se sanoisi sinulle, vihaan sinua.  Kukaan ei halua ystäväkseen sellaista, joka vain vihaa ja haukkuu. Kuitenkin usein, liian usein on itse itsensä kiusaaja. Ja jos ei kiusaa, jättää ainakin ilman huomiota. Koska ei mielestään sitä ansaitse.  Paljon puhutaan itsensä hyväksymisestä ja kehopositiivisuudesta. Mutta kuka kertoisi miten se tehdään? Miten voi oppia hyväksymään ja arvostamaan itseään ja omaa kehoaan? Jo

Niin pitkä aika, mutta kuitenkin aika lyhyt. Aika tarkkaan vuosi sitten jäin pois töistä. En voinut enää jatkaa siellä ahdistuksen takia. Sillon moni näistä asioista sai uudet mittasuhteet. Voin sanoa, että tää vuosi on ollut elämäni rankin. Ehkä jotain kertoo se, etten muista alkuvuodesta muutakuin pieniä väläyksiä sieltä täältä. Useana syksynä aijemminkin on ollut uupumusta ja kaamosmasennusta. Vuosi sitten syksyllä se paheni, sai lisäksi syömishäiriön ja ahdistuneisuuden. Diagnoosin sain vasta helmikuussa. Keskivaikea masennus. Tämä on ollut minulle keskivaikea vuosi. Viime joulukin on jollakin tavalla vähän hämärän peitossa. Kuvissa olen iloinen. Näen silti niissä silmissä sen hädän ja pelon. Jaksanko enää? Vaikka tää matka tähän asti on ollut rankka ja pelottava, se on muuttanut minua ihmisenä ja lähentänyt välejä tärkeimpien ihmisten kanssa. Ehkä tällä kaikella on oma tarkoituksensa. Päivääkään en vaihtaisi pois, vaikka pahimpina päivinä ja hetkinä pelkäsin. Pelkäsin paljon

Joskus tuntuu, että elämässä on liikaa ärsykkeitä. Jokainen ääni ja valo ja kosketus on liikaa. Pään sisällä kaikki kasvaa suuremmiksi ja suuremmiksi, hallitsemattomasti ja voimakkaasti. Niin paljon, että tulee tunne, ettei enää kestä mitään. Yhtään. Oon aijemminkin kirjoitellut erityisherkkyydestä täällä blogissani. Nyt oon muutamana päivänä kokenut tuon alussa kuvaamani tilanteen. Aikasemmin pidin tosi tarkasti huolen, että oli päiviä, millon ärsykkeitä oli mahdollisimman vähän. Ja aikaisemmin ahdistus yms tunteet on liittyneet sairauksiini. Mutta nyt koin muutaman tilanteen, jotka tunnistin selkeästi erityisherkkyyteen liittyviksi. Olo oli väsynyt, keskittyminen oli hankalaa ja pää ei pysynyt mukana, olin hajamielinen ja ärtynyt. Luultavasti en hengittänyt hyvällä tavalla, eli siis tuli jonkunlainen hyperventilaatiokohtaus ja siitä johtuen kädet, jalkaterät ja suu ja suun ympärys puutui ja meni tunnottomaksi. Päässä oli olo, että se oli ahdettu täyteen kaikkea ja mikä tahansa pi

Mun arki. Se on varmasti tosi erilaista mitä monen muun arki on. Mutta tää mun arki, tää on mun näköstä. Mulla on tässä kaikki mitä tarviin, ei mitään ylimääräistä, mutten mistään jää paitsi. Tämänlainen arki ei tuu jatkumaan ikuisesti, mutta niinhän se elämä muuttuu, joskus päivittäin. Masennuksesta toipumisessa oon siinä vaiheessa, että se ei enää määrittele mun elämää ja sitä arkee. Se on mukana, joskun vahvemmin, joskus vaan pienesti. Tässä vaiheessa on vähän liiankin helppo jäähä kotisohvalle makaamaan, mutta oon koittanu pitää itteni liikkeessä ees vähän, joka päivä. Joinakin päivinä saa juuri ja juuri lähdettyä käymään vähän ulkona tai vaikka kaupassa. Toisinaan taas oon monen päivän reissussa, niinkuin nyt oon ollu ihanan veljen luona pohjosessa. Sydämiä sinne. <3 Arki on siis tosi vaihtelevaa. Oon tosi kiitollinen kun mulla on niin ihana ja rakas perhe, mitkä pitää mut elämässä kiinni niinä vaikeina päivinä. Jos olo tuntuu yksinäiseltä ja kaipaa elämää, niin aika lähelt

Sinä hymyilet aurinkoisesti. Valaiset huoneen ja tuot sinne helisevän naurun. Puheensolina kuuluu aina silloin kauneimmin, kun Sinä olet täällä. Sinun lämpö ja hyväksyntä on kuin konkreettinen asia, jota jaat ympärille, katsomatta sen enempää kenelle. Moni on nähnyt miten naurat, kuuntelet, puhut ja elehdit. Harva kuitenkaan tietää, mitä tuo kaikki kauneus Sinussa on vaatinut. Harva on nähnyt, miten paha olo Sinulla on ollut. Se joka tietää, saa kyyneleet silmiin, kun näkee Sinut, onnellisena, silmissä valo. Ei minua kannata kadehtia, sanot. Moni ei ymmärrä miksi. Ne ei tiedä, että kaikki se valoisuus ja rakkaus on syntynyt pahan voittamisesta. Ne ei ole nähneet arpia. Ei pelkoa ja vihaa. Ne näkee yhden puolen, sen nykyhetken. Ihminen on kokonaisuus, menneisyyttä ei pääse pakoon, sen kanssa on opittava elämään. Sinä olet Sinä juuri niiden kokemusten, hyvien ja huonojen takia. Kaikki mitä elämässäsi olet kokenut, on muokannut Sinusta ainutlaatuisena. Siksi mikään hetki ei ole arvo

Tänään on maailman mielenterveyspäivä. Tää päivä on monella tapaa tosi tärkee. Vaikka nykyään on koko ajan helpompi puhua mielenterveyden ongelmista, liittyy moniin silti tietty leima. Moni tuntee masennuksen ja perinteiset syömishäiriöt. Mutta entä kaksisuuntainen mielialahäiriö, persoonallisuushäiriöt tai sosiaalisten tilanteiden pelko. Näistä ei niinkään puhuta, ja olis mahtavaa jos monet muutkin mielensairaudet tulis ihmisille tutummaks. Sillon leimat pikkuhiljaa häviäis, eikä mielenterveysongelmat olis muita terveysongelmia ihmeellisempiä. Tämän vuoden teemana on nuorten mielenterveys. Toivon, että kaikki muistais sen, ettei oo liian pientä, liian suurta tai noloa asiaa, mistä ei voisi puhua. Koska se on varmaa, ettei kukaan oo ainoo sen asian kanssa. Toivon, että jokaisella ois rohkeutta sanoa, jos olo on jollakin tavalla hankala. Jos edes yhdelle ihmiselle kertoisi. Laittaisi vaikka viestin. Ja vaikka ei osaisi kertoa mikä on, mutta sanoisi sen, ettei oikein yksin selviä ajatu

Sain joku aika sitten sairaanhoitajaltani kotiläksyksi kuunnella muutaman kappaleen. Kuuntelin ne, enkä heti tajunnut, minkä viestin sh:ni halusi näillä kertoa. Kuuntelin uudelleen, eri tilanteessa, ja tajusin. "Minä unen läpi vajoan Joku jätti höyhenen huoneeseen Ja niinkuin jostakin kaukaa Mä kuulisin kuiskauksen: Älä pelkää, älä pelkää, sinä et pääse putoamaan Rakastettu on oikea nimesi ja tulee nimenäsi olemaan" Mun ei tarvii pelätä. En jää yksin vaikka siltä välillä tuntuu. Vaikka ite en jaksais, on mulla ympärillä ihmisiä, jotka pitää musta kiinni, etten pääse putoamaan. Ja oikeesti, rakastettu on sun ja mun oikee nimi. "Puoltakaan en sun kivuistas voi tietää, sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää Mut joku aamu mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan, sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin, ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin Ja hetken vielä nukkuu puoli maailmaa, hetki vielä kirkas aamu aukeaa" Koskaan ei voi tie

Voisko ajatusten virran pystäyttää. Painaa paussi-nappia ja olla vain. Ilman kuluttavia ajatuksia. Viime aikoina oon ajatellu paljon. Liikaa. Toisaalta monet ajatukset on ollu tärkeitä, semmosia, joittenka käsittely on tärkeetä. Kuitenkin, kun on miettinyt samoja juttuja jonkun aikaa, alkaa ne pyöriä kehää. Se kehä on ahistava ja se väsyttää. Kun ei pääse mihinkään lopputulokseen. Jumittaa samassa kehässä. Kun on miettinyt jotain koko päivän, oon äreä ja hajamielinen. En oikein osaa keskittyä mihinkään ja aina ajatukset palaa siihen samaan kehään. Ei osaa pysähtyä olemaan. Voi kun olisikin se off-tila, jossa aivot sais levätä. Välillä tuntuu että mieli on väsyksissä siitä kaikesta ajattelusta. Nukkuminenkaan harvoin auttaa, ainakaan minulla, koska nään niin paljon unia. On semmonen olo että koko mieli on sotkuinen ja sekavaa massaa. Kaikki ärsykkeet tuntuu voimakkailta, äänet särkee korvia ja valo on liian kirkas. Tuntuu, että pienikin asia saa mielen vielä kamalampaan kaaoksee