Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on heinäkuu, 2018.

Päivä kerrallaan

Kerroin äitille pahasta olosta ja harmaista ajatuksista. Kerroin, miten olo on voimaton ja vihdoin sain itkettyä. Kerroin, että tuntuu, ettei minusta ole mihinkään. Äiti vastasi, päivä kerrallaan, elä vaadi itseltäsi liikaa. Tuo lause on enemmän kuin totta. Päivä kerrallaan. Nyt minulla on jo ihan hyvä olo. Yritän ajatella, että teen sitä mikä tuntuu hyvältä, ja jos jaksan tehdä enemmän, niin teen enemmän ja jos tekee mieli ottaa päiväunet, otan päiväunet. En pakota itseäni kuin syömään, mutta en väkisin lepää, jos on voimia. Nyt iloa ja voimia tuo ihanat reissusuunnitelmat Pohjois-Suomeen. Vaikka samalla jännittää oma jaksaminen, tiedän, että ihanan ystävän kanssa voin itkeä ja levätä ja olla hiljaa, jos sitä tarvitsen. Niin kiva päästä näkemään ystäviä ja kavereita kauempaa. <3 Pitäisi alkaa miettimään pakkaamista, mutta ainakin uikkarit minun täytyy vielä käydä ostamassa. Ps. Tänään minulla on tapaaminen sosiaalityöntekijän kanssa. Mietitään mitä voisin alkaa tekemään sai

Tiukemmassa otteessa

Kello on kolme yöllä. Uni loppui kesken, eikä tule enää takaisin. Se lähti pois. Tunnen miten se karisee koko kehosta sänkyyn. On pakko nousta. Käyn parvekkeella ja näen postiauton. Olo on yhtäaikaa tyhjä, harmaa ja kuitenkin virkeä. Päätä särkee. Juon lasin vettä ja otan särkylääkkeen. Menen sohvalle pitkälleen. Selailen kännykkää ja kuuntelen musiikkia. Nukahdan kun kello on lähemmäs kuusi aamulla. Kolmen ja puolen tunnin jälkeen herään kuumuuteen ja hieman outoon oloon. Päätä särkee yhä. Olo on voimaton. Nukuin yhteensä kuusi tuntia. Aamupala ei maistu, mutta tiedän että jos en syö, en pysy pystyssä. Vaniljakaurajogurtti menee jotenkin alas. Jaksan juuri ja juuri käydä suihkussa ja siivoilla vähän paikkoja. Haukotus tulee toisensa perään ja ajatukset liikkuvat etanan tahtia. Masennus on ottanut minusta hieman tiukemman otteen. Nukkuminen on hankalaa, joko heräilen tai en saa unta. Normaalisti olen peruspositiivinen, mutta nyt keskiarvofiilis on aikalailla harmaa. Toipumiseen ku

voimaton

pian lentoon yrität pienen hetken levähdät viel siipi untuvainen on voimaton yli metsän ja veen vielä nään sen lentäneen siivet sillä kantaa pientä laulattaa halki aavikkojen kulkee reitti linnun sen toipunut on siipirikkoinen -Cuulas, Siipirikkoinen

Tarviin vähän jeesiä

Psykiatrian keskus. Akuuttiaika lääkärille. Aikuissosiaalityö. Sairasloma. Työkokeilu. Tämmösiä asioita ei oo totuttu mainostamaan, ja niistä kertominen voi tuntua hävettävältä, leimaavalta ja ikävältä. Ja niin, eihän näistä oo kiva itekkään puhua eikä sitä oikein vielä ymmärrä että tämmöset sanat kuuluu mun elämään. En mää tätä ite halunnu tai valinnu. Mutta koska elämää ei aina voi ohjata haluamaansa suuntaan, niin helpommalla pääsee kun hyväksyy sen mitä eteen annetaan. Haluan puhua näistä, koska tiiän, että nää samat asiat on tuttua monelle muullekkin, ja siinä tapauksessa jos ei oo millään tavalla tuttuja asioita, on syytä vähän ainakin tutustua. Ilman ennakkoluuloja kiitos. Minä oon 20 vuotias lähihoitaja, rakastan luontoo, liikkumista, hyvää ruokaa ja lapsia. Oon herkkä ja vahva. Sairastan masennusta. Sen takia tarviin vähän jeesiä niin tavallisissa asioissa kun työjutuissa. Oishan se kiva tietää tarkalleen mitä haluaa ja voimia edetä kohti unelmia. Mää en vielä tiiä, eikä

En oo yksin

Päiväkirjateksti 14.7.18 myöhään illalla tai yöllä Hellepäivän päätteeksi vedän villasukat jalkaan ja sammutan valon. Otan pellavatyynyn kainaloon ja mietin, miten elämäni on taas tässä pisteessä. Leijun oudossa välitilassa kuntoutumisen ja normaalin elämän vaiheilla. Toinen on liikaa ja toinen liian vähän. Milloin tästä tuli taas tämmöstä. Elämänrytmi on kadoksissa, ja vaikka haluaisin sen taas löytää, ei minulla kuitenkaan ole voimia siihen. Että se pysyisi kasassa, ja pää mukana. Että löytyisi se paikka. Minulle sopiva ja todellinen. Jossa olisi hyvä olla. Jätän ikkunan auki ja kuuntelen KYS:in hurinaa. Kello on puoli kaksi yöllä. Tähän aikaan sitä miettii kaikenlaista. Ja tämmösen päivän jälkeen on tunteet vähän pinnassa. Kannattais nukkua, mutta ei tee vielä mieli. Vaikka väsyttää. En vaan nyt jaksa. Pikkuveli nukkuu olohuoneessa levitettävällä sohvalla. En oo yksin. Käännyn toiselle kyljelle ja suljen silmät. Joskus kun on umpikujassa niin mieleen hiipii ikäviä asioita. Mutta j

Askel taakse

Mun oli pakko. Tuntui niin pahalta. Taas samassa pisteessä. Nyt kun asiat menivät oikeaan suuntaan. Lopetin työt. En haluaisi olla luovuttaja, mutta tässä tilanteessa tuo oli oikea ratkaisu. Mietin sitä alusta alkaen, syynä tietysti oma jaksaminen ja muutama muu asia. Tämän viikonlopun otan ihan rauhassa, ja sitten mietin jatkoa. Jotakin haluaisin tehdä, mutten vielä osaa sanoa mitä. Lastenhoito on yks vaihtoehto, se ois semmonen mistä nautin ja mikä on mulle lähellä sydäntä. No mutta, täytyy miettiä. Askel taakse, ja pikkuhiljaa askeleita varovasti eteenpäin. Matka jatkuu.

Hyvää elämää

Mitä on hyvä elämä..? Kauniita kuvia, matkoja, urheilullista vartaloa ja mindfullnessia. Mitä on elää hyvää elämää keskivaikean masennuksen ja syömishäiriöoireiden kanssa..? Onko se edes mahdollista? Kyllä. Se on mahdollista niin kauan kun täällä ollaan. Se on sitä, että jaksaa minuutin kerrallaan, vaikka voimat on lopussa. Se on sitä että syö, vaikka tekisi mieli oksentaa. Se ei ole sitä hyvää elämää, mitä jaksaisi elää loputtomasti, eikä se ole sitä, mitä toivon. Mutta siinä hetkessä se riittää. Siihen kuuluu myös ne pienet valonpilkahdukset, kun jaksaakin nähdä ihmisiä, tai syö mielellään. Vaikka aluksi ne on pieniä, hyvin pieniä murusia siellä täällä, ne silti luo uskoa tulevaisuuteen. Joskus nämä valot ovat isompia, niitä on jo vähän enemmän, eikä ne katoa pimeyteen. Tällä hetkellä minulla on hyvä olla. Elän hyvää elämää. Asun omillani, nautin tästä ja saan voimaa, kun huomaan että minä pärjään. Osaan syödä ilman että joku muistuttaa. Jaksan touhuta eikä itsensä satuttaminen t

Muutoksen keskellä

En tiiä oikein millä fiiliksellä oon alottamassa töitä. Toisaalta.. mukava että saa rytmin elämään seittämän kuukauden jälkeen, mutta niin, toisaalta pelottaa, onko se homma semmosta mitä jaksan ja pystyn tekemään. Ei kannattais näin etukäteen murehtia, mutta miettiihän sitä aina. On ollut ihania päiviä. Oon laittanut meijän kämppää, laittanut ruokaa, pyykänny ja tehnyt pannukakkua. Pikkusisko tuli yökylään. Ihan parasta seuraa. <3 Nyt on vaan jotenki haikee olo. Että tekis mieli itkee. En tiiä mistä se johtuu. Ehkä sitä nyt alkaa jotenki tätä muutosta ymmärtää. Ja ehkä sitä työn alottamista jännittää. On ollut niin paljon kaikkea. Taidan keittää teetä.

ehkä pastellinvärisen

Elämme jänniä päiviä ystävä hyvä. Takana on muutto ekaan omaan kämppään. Eilen tänne roudattiin tavarat ja tänään täällä on jo tosi hyvän näköstä. Toki sohva ja muutama muu kaluste (ja verhot ikkunoista) vielä puuttuu, mutta viikonloppuna tää on varmasti jo aivan eri näkönen. Oon onnellinen. Kaikki on mennyt tähän asti niin hyvin ja vaivattomasti. Mitä nyt vähän meinasi jäädä sähkösopimuksen tekeminen viime tinkaan. Mutta siitäkin selvittiin, niikuin nyt kaikesta muustakin. Pari sanaa mun kämppiksestä. Voiko olla huipumpaa..? Molemmat muutettiin nyt ekaa kertaa pois äitin helmoista, joten kummallekkaan ei oo muodostunut mitään tiettyä muottia, että näin pitää tehdä. Ollaan molemmat yhtä pihalla eikä tarvii hävetä sitä ettei jotaki tiiä/osaa/ymmärrä. Parasta on se että kumpikin meistä joustaa, eikä meillä oo millin tarkkaa. <3 sulle K, sinne makkariin. Ens maanantaina mulla alkaa työt, ja vähän jo ootan, että se oma arkirytmi muodostuu. Sekun on ollut tässä viimesen puolen vuod