Mun arki. Se on varmasti tosi erilaista mitä monen muun arki on. Mutta tää mun arki, tää on mun näköstä. Mulla on tässä kaikki mitä tarviin, ei mitään ylimääräistä, mutten mistään jää paitsi. Tämänlainen arki ei tuu jatkumaan ikuisesti, mutta niinhän se elämä muuttuu, joskus päivittäin.
Masennuksesta toipumisessa oon siinä vaiheessa, että se ei enää määrittele mun elämää ja sitä arkee. Se on mukana, joskun vahvemmin, joskus vaan pienesti. Tässä vaiheessa on vähän liiankin helppo jäähä kotisohvalle makaamaan, mutta oon koittanu pitää itteni liikkeessä ees vähän, joka päivä.
Joinakin päivinä saa juuri ja juuri lähdettyä käymään vähän ulkona tai vaikka kaupassa. Toisinaan taas oon monen päivän reissussa, niinkuin nyt oon ollu ihanan veljen luona pohjosessa. Sydämiä sinne. <3 Arki on siis tosi vaihtelevaa. Oon tosi kiitollinen kun mulla on niin ihana ja rakas perhe, mitkä pitää mut elämässä kiinni niinä vaikeina päivinä. Jos olo tuntuu yksinäiseltä ja kaipaa elämää, niin aika läheltä sitä onneks löytyy.
Joskus on niitä päiviä, kun oma koti tuntuu liian ahdistavalta, muttei välttämättä jaksais olla kenenkään kanssa. Sillon koitan keksiä jotain semmosta, mitä voi tehdä itekseen ja muualla. Kirjasto, keskusta, lähimetsä, kirpputorit. Kahvi torin lähellä, jossain pienessä kahvilassa. Monesti se pieni juttu riittää.
Oon koittanu löytää omasta arjesta niitä asioita, jotka tuo mulle iloa. Värikkäät lehdet, glögi, lintumaalaus keskustassa, pilvet, villapaita, hyvä kahvi, neulominen, taidekortit. Se olo, että mää pärjään, oon turvassa ja oon selvinny jo tänne asti. Pienet asiat, ne on pitäny mut pinnalla.
Ja ehkä vahvin turvaverkko on aina ollu äiti ja oma perhe.
Vaikka joskus huonoina päivinä tuntuu tosi turhauttavalta ja ahdistavalta, en aijo luovuttaa, koska en oo tähänkään asti luovuttanu. Eikä mun anneta luovuttaa. Mun veli sano mulle, että oon vahvin kenet se tuntee. Vaikka ei aina siltä tunnu, tiiän silti, että oon vahvempi kuin koskaan.
Joskus kirjotin, miten paraneminen ja toipuminenkin pelottaa. (Tässä postauksessa) Se on kuin astuisi aivan tuntemattomalle alustalle, mikä voi pettää hetkenä minä hyvänsä. Aina ei tunnu hyvältä ottaa sitä askelta, ja sillon voi hyvin tunnustella, kokeilla ensin kepillä jäätä. Mutta sitten, kun hetki on oikea, kannattaa se askel ottaa. Se kestää kyllä. Siihen voi luottaa. Elämään.
Masennuksesta toipumisessa oon siinä vaiheessa, että se ei enää määrittele mun elämää ja sitä arkee. Se on mukana, joskun vahvemmin, joskus vaan pienesti. Tässä vaiheessa on vähän liiankin helppo jäähä kotisohvalle makaamaan, mutta oon koittanu pitää itteni liikkeessä ees vähän, joka päivä.
Joinakin päivinä saa juuri ja juuri lähdettyä käymään vähän ulkona tai vaikka kaupassa. Toisinaan taas oon monen päivän reissussa, niinkuin nyt oon ollu ihanan veljen luona pohjosessa. Sydämiä sinne. <3 Arki on siis tosi vaihtelevaa. Oon tosi kiitollinen kun mulla on niin ihana ja rakas perhe, mitkä pitää mut elämässä kiinni niinä vaikeina päivinä. Jos olo tuntuu yksinäiseltä ja kaipaa elämää, niin aika läheltä sitä onneks löytyy.
Joskus on niitä päiviä, kun oma koti tuntuu liian ahdistavalta, muttei välttämättä jaksais olla kenenkään kanssa. Sillon koitan keksiä jotain semmosta, mitä voi tehdä itekseen ja muualla. Kirjasto, keskusta, lähimetsä, kirpputorit. Kahvi torin lähellä, jossain pienessä kahvilassa. Monesti se pieni juttu riittää.
Oon koittanu löytää omasta arjesta niitä asioita, jotka tuo mulle iloa. Värikkäät lehdet, glögi, lintumaalaus keskustassa, pilvet, villapaita, hyvä kahvi, neulominen, taidekortit. Se olo, että mää pärjään, oon turvassa ja oon selvinny jo tänne asti. Pienet asiat, ne on pitäny mut pinnalla.
Ja ehkä vahvin turvaverkko on aina ollu äiti ja oma perhe.
Vaikka joskus huonoina päivinä tuntuu tosi turhauttavalta ja ahdistavalta, en aijo luovuttaa, koska en oo tähänkään asti luovuttanu. Eikä mun anneta luovuttaa. Mun veli sano mulle, että oon vahvin kenet se tuntee. Vaikka ei aina siltä tunnu, tiiän silti, että oon vahvempi kuin koskaan.
Joskus kirjotin, miten paraneminen ja toipuminenkin pelottaa. (Tässä postauksessa) Se on kuin astuisi aivan tuntemattomalle alustalle, mikä voi pettää hetkenä minä hyvänsä. Aina ei tunnu hyvältä ottaa sitä askelta, ja sillon voi hyvin tunnustella, kokeilla ensin kepillä jäätä. Mutta sitten, kun hetki on oikea, kannattaa se askel ottaa. Se kestää kyllä. Siihen voi luottaa. Elämään.
Kommentit
Lähetä kommentti