Mieleni Maassa

Avasin letin. Hiukset laskeutuivat selkään kiharalla. Ilta-aurinko teki kiharoista kultaisen hohtavat. Asia, mistä voin sanoa itsestä tykkääväni. Hiukset. Saako niin sanoa? Tykkään hiuksistani. Tottakai saa. Miksi itselle ei saisi sanoa kauniita asioita. Tykkään sanoa muille asioita, mitkä ovat erityisen ihania. Jos opettelisi sanomaan niitä myös itselle. Hiukseni oli kultaiset ja kiharat, kuin Kultakutrilla. Kultakutri on utelias tyttö, joka menee ilman lupaa karhujen kotiin. Kultakutri kokeilee asioita, ja valitsee parhaiten itselle sopivat. Minä en ole niin rohkea kuin Kultakutri. Lisäksi minulla on elämässä kaksi karhua. Masennus ja syömishäiriö. Kultakutri juoksi pois, kun karhut palasivat kotiinsa. Minun luokseni nämä karhut tulivat, en minä niitä halunnut. Mutta jos en häätäisi niitä kovakouraisesti ja vihaisesti. Eikös karhut suutu, jos ne kokevat olevansa uhattuna? Jos juttelisin niille rauhallisesti. Antaisin olla, haistella ja tutkia. Silittäisin vähän korvan takaa tai

Olisi aihetta hymyillä. Olla onnellinen. Aurinko paistaa ja kevät on parhaimmillaan. Pian on toukokuu. Ihmiset ympärillä hymyilee, nauraa, iloitsee. Astun kirjakaupan ovista sisään. Ajatus oli tulla ostamaan kirjaa. Sen löysin. Katselin kauniita muistikirjoja. Vanhempi mies jutteli pienen tytön kanssa, lapsenlapsi varmaan. Mies oli onnellinen. Hän hymyili, mutta silmillä nauroi. Pieni tyttö kertoi ihania asioita, sellaisia mitä lapset kertovat. Torilla myytiin vappupalloja. Opiskelijaporukoilla näytti olevan hauskaa. Jäätelökioskin edessä kävi kuhina. Minua ahdisti. Kävelin ihmisvilinässä. Olin yksin, enkä olisi seuraa jaksanut. Oli parempi olla yksin. Pyörin muutamissa kaupoissa. Katselin luonnonkosmetiikkaa, mutten todellisuudessa nähnyt mitään. Enää en muista, mitä katsoin. Myyjä tuli kysymään, tarvisenko apua. Kiitin kohteliaasti, mutta sanoin katselevani vain. Yritin hymyillä. Se vaati paljon. Sateen jälkeen paistaa aina aurinko. Siihen yritän jaksaa luottaa. Nyt on vain sel

Ravitsemusterapeutti sano, ettei ravitsemuksessa oo mitään huolestuttavaa. Että pitäs muistaa syyä tarpeeks. Ja uskaltaa syödä tarpeeks.. mutta mikä on tarpeeks..? Syöminen on välillä vaan niin vaikeeta. Kun se syömishäiriöminä (josta oon puhunu  Jos oppisi -postauksessa ) sanoo, että ihan tarpeeks oot syöny jo. Ja en tiiä tunnistanko sen oikeen minän ja syömishäiriöminän ohjeita. Monesti se käskee mua juomaan vaan teetä iltapalaks ja jättämään jonkun ruuan syömättä. Ja sitte jos treenais vähän enemmän. Mutta välillä oon vaan niin väyny ettei jaksais.. Mutta silti käyn lenkillä tai treenaan jotaki muuta. Hävettää olla tämmönen. Kun haluaisin olla terve ja urheilla ja syödä terveesti. Oon väsyny ja kyllästyny tähän sekasotkuun mun päässä. Se lääkäri sano, että masennuksesta paraneminen kestää kauan ja voi tulla niitä huoja aikoja ja sitte taas mennee parempaan. Varmaan sama on tän syömishäiriön kanssa.. Täytyy vaan yrittää jaksaa kattoo tulevaisuuteen jollaki tavalla valosasti.

Erityisherkkyys, osa minua. Asia, joka tuo iloa ja onnellisia hetkiä, mutta ajoittain on niin rankka, että pienikin ääni tuntuu huudolta. Erityisherkkyys sekä antaa, että ottaa. Olen aina tiennyt olevani herkkä. Kun tajusin, että olen erityisherkkä, maailma aukeni aivan uudella tavalla. Opin ymmärtämään itseäni, enkä enää ihmettele, jos joku tilanne ei tunnu miellyttävältä. Tajusin, että herkkyyteni takia minulla on sellaisia taitoja ja voimia, joita ei kaikilla ole. Supervoimia. Huomaan asioita, mitä kaikki ei näe. Lasten kanssa työskennellessä huomasin, millaista äänensävyä, kuuntelua, rohkaisua, hyväksyntää ja läheisyyttä kukin lapsi tarvitsi. Näin, miten pienikin ele pelasti pienen ihmisen päivän. Mutta samalla näin, miten moni lapsi olisi kipeästi tarvinnut enemmän kuuntelua ja etenkin syliä. Näin, miten melu ja touhu, vaihtuvat hoitajat ja uudet tilanteet aiheuttivat kärsimystä ja pelkoa. Näin, miten pieni ihminen kääntyi sisäänpäin tajutessaan, ettei häntä kuunnella, tai jos

Istun vessan lattialla. En tunne mitään. Sisälläni on vain mustaa tyhjyyttä. Nostan kasvot kohti peiliä. Pyöreästä mosaiikkikoristellusta peilistä näkyy surulliset kasvot. Katse on pysähtynyt. Silmiini osuu sakset. Haluan satuttaa. Vihaan, vihaan niin syvästi. Itseä ja tätä tunnetta. Haluan viiltää. Kokea kivun, jotta tiedän, että olen hengissä. En ole koskaan viiltänyt niin, että saisin aikaan haavan. Yrittänyt olen. Minut pysäytti äidin suru ja kysymys: "Miks en tiennyt että sulla on niin paha olla?" En halunnut aiheuttaa äidille ja muille läheisille pahaa. En vaan enää jaksanut. Sain apua. Kerroin, että minulla on paha olla. Niin pahoja ajatuksia, että pelkään olla yksin kotona. Pelkäsin että teen itselleni jotain. Ne ajatukset oli mörköjä. Mustia, kasvottomia. Kun sain puhuttua, puhuttua ja vielä puhuttua. Kun minut otettiin tosissaan, ei vähätelty ja huolehdittiin. Alkoi helpottaa, hetki, päivä ja viikko kerrallaan. Mieleen jäi erityisesti lääkärin sanat: &qu

Kun päässä risteilee ajatuksia. Niin ristiriitaisia, että tekisi mieli huutaa. Huutaa kovaa, purkaa sekavat ajatukset pois. Heittää ne kaivoon. Repiä irti itsestä. Riuhtoa ja huitoa. Osa minusta ajattelee järkevästi: syö sopivasti, eläkä ajattele sen tarkemmin. Osa minusta käskee jättää koko tuhannen syömisen, laihtua, laihua ja lopulta olla niin heikko, että voimat loppuu. Se oikea, järkevä minä tyrmää tämän syömishäiriöisen ajatuksen, ja sanoo, ei nuin saa ajatella. Samaan soppaan lisätään vielä masentunut mieli, joka syylistyy, tämäkin on minussa vikana, tässäkin olen huono. Olen ajatellut, että minun mielessäni on monta osaa. Yksi niistä on se tavallinen, oikea ja järkevä, mutta tunteellinen minä. Toinen niistä on masentunut minä, joka ei halua kuolla muttei jaksaisi enää elää. Ja kolmas syömishäiriöinen minä, joka syylistää jokaisesta "ylimääräisestä" syödystä ruuasta, ja joka pilkkaa kroppaa ja ulkonäköä ja valehtelee; jos laihtuisit, näyttäisit paremmalle. Edell

Tästä alkaa matka. Matka, jolla ei ole selkeää tavoitetta, ei päämäärää, mutta tämä on matka, joka täytyy tehdä. Minun matkani alkoi vuonna 1998, mutta nyt, vuonna 2018, matkani on saanut uuden suunnan. Olen erityisherkkä. Paniikkihäiriö minulla on ollut jo pidemmän aikaa, ja sen kanssa olen jo oppinut elämään. Viime vuoden syksyllä elämässäni alkoi tulla eteen asioita, joita en osannut käsitellä. Pieniä, mutta merkittäviä, ja minuun henkilökohtaisesti vaikuttavia. Paniikkikohtauksia ja -oireita tuli enemmän, ahdistuin, masennuin ja sain syömishäiriö-oireita. Tämän vuoden alussa tilanne vain paheni. Pääsin puhumaan. Kerran oltiin jo päivystyksessä, mutta sairaalaan en koskaan päätynyt. Masennus diagnosoitiin keskivaikean ja vaikean väliin. Sain lääkkeet, joita jouduttiin vielä lisäämään. Nyt, kun lääkitys on alkanut toimimaan ja elämä saanut pikkuhiljaa värejä takaisin, haluan kirjoittaa. Kirjoittaa matkasta kokonaiseksi. Tämä matka tulee olemaan vaikea, kivinen ja pitkä, mutta