Mieleni Maassa

Rakkauskirje keholleni Hei Rakas kehoni. 159cm ja sopivan kokoinen pieni sitkeä kehoni. Haluan kertoa sinulle, olet juuri oikeankokoinen. Olet kaunis keho. Reidet, raskausarvet, vatsamakkarat, tissit ja käsivarret ja helposti punastuvat poskesi. Kaikki sinussa on kohdallaan. Ei yhtään mitään liian vähän eikä yhtään ylimääräistä. Auringon lailla loistavat hiukset, metsän värejä täynnä olevat silmät. Pienet, taitavat kädet ja lihaksikkaat jalat. Haluan sanoa sinulle: Sinä olet hyvä juuri noin. Halaa itseäsi, katso itseäsi peilistä lempeästi, sano itsellesi kauniita asioita. Nauti ruuasta ja herkuista, ja muista, tarvitset energiaa oppiaksesi uutta ja jaksaaksesi. Jotta voidaan yhdessä saavuttaa unelmia. Muista, ei ole olemassa "ylimääräisiä" tai "epäteerveellisiä" ruokia. Ei ole väärin syödä aamupalaksi keksejä jos siltä tuntuu. Joka päivä saa syödä jälkiruoan. Ja muista: urheilun kuuluu tuoda iloa, ei pahaa oloa. Ja että paino tai vyötärön ympärys ei kerro s

Rakastuin liikkumiseen, siihen tunteeseen, kun lihasta polttaa ja hiki valuu ohimolta poskelle. Siihen fiilikseen, kun huomaa, että minähän pystyn tähän. Siihen ihanaan uupumukseen ja väsymykseen, mikä reippaan treenipäivän ja saunan jälkeen tulee. Liikkumisesta oon tykännyt aina ja urheilustakin pitkään. Tavoitteita minulla ei ole ollut ikinä, jos ei syömishäiriöaikaista kalorien polttamista ja laihtumista lasketa. Joskus juoksin paljon, pitkiäkin lenkkejä, nykyään tykkään monipuolisesti käydä salilla (paitsi nyt tämän koronan aikaan..), tehdä kehonpainotreenejä, lenkkeillä, joogailla ja mielelläni pelaisin sulkapalloa, jos siihen olisi mahdollisuus. Tässä on lähiaikoina tullut mietittyä myös sitä, että olen yhä syömishäiriöstä toipuva, ja miten saisin tasapainon pysymään. Kun jotkut asiat minulla tuppaa menemään vähän yli. Varsinkin silloin, jos elämässä meinaa olla liian paljon tapahtumaa, tai tulee yllättäviä tapahtumia ja tarvitsen kontrollin tunnetta omaan elämääni. Toisinaan

Koska nykyinen tilanne on kaikille outo ja pelottavakin, haluan kirjoittaa aiheesta mikä koskettaa useita suomalaisia. Kyllä, olen huolissani iäkkäistä, pitkäaikaissairaista, leukemiapotilaista, hoitohenkilökunnan jaksamisesta ja kaikesta mistä kuuluukin olla huolissaan. Mutta yksi ryhmä on sellainen, joka itselle tuntuu tärkeältä ja mikä mietityttää. Mielenterveyspotilaat ja -kuntoutujat. Vaikka jokainen ymmärtää varmasti tilanteen olevan epänormaali, poikkeustilanne, vaikuttaa se jollakin tavalla myös mielenterveyteen. Miten, sitä ei voi vielä sanoa. Varmasti suuri osa ihmisitä kokee tämän hetkisen elämän stressaavana, uhkaavana tai kuormittavana. Iso osa pystyy kuitenkin elämään tilanteen kanssa, eikä vaivu epätoivoon. Tunnen kuitenkin huolta mielenterveyspotilaista ja niistä, joilla ei ole henkisiä resursseja käsitellä muutoksia, yllättäviä stressaavia tilanteita tai mahdollista yksin olemista. Tämä huoli heräsi, kun oma sairaanhoitajan aika peruuntui. Itselläni ei ole akuuttia

Haluaisin kirjoittaa siitä, miten syömishäiriöajatukset välillä valtaavat tilaa mielestä. Mutta yhtäkkiä tulee hetki, että olo omassa kropassa on hyvä. Haluaisin kirjoittaa. Niistä tunteista mitä nousee esiin, kun syöminen ahdistaa ja vaaka houkuttelee liikaa. Mutta myös siitä ilosta, kun huomaa ajattelevansa kauniisti itsestä. Olen yrittänyt kirjoittaa. Siitä, miten vaikea on erottaa päässä täysin ristiriitaiset ajatukset toisistaan ja löytää oikea vaihtoehto. Olen kirjoittanut. Kaikista hetkistä, kun haluaisi luovuttaa ja antaa saurauden viedä. Mutta tiedän, että olen jo tarpeeksi vahva pysyäkseni siitä kauempana. Se on minussa, ja välillä on hyvinkin tiukasti kiinni ajatuksissa, harvemmin enää teoissa. Siitä on vaikea puhua, melkein yhtä vaikeaa kirjoittaa. Vaikka haluaisinkin. Masennuksesta, paniikkihäiriöstä, ahdistuksesta ja jopa peloistani osaan puhua jo luontevasti, ja niistä osaan myös kirjoittaa. Syömishäiriö on vielä minulle aihe, jota arastelen. Ehkä siksi, koska olen a

Mun oma sairaanhoitaja sanoi yhdellä terapiakäynnillä, että en ole enää masentunut. Se tuntui tietyllä tapaa helpotuksena. Hänen sanoin olen kärsinyt toistuvasta masennuksesta ja nyt olen kuntoutumassa. Minulle kuuluu siis hyvää. Tuntuu, että elämässä asiat alkaa löytää paikkaansa, ja mukavia juttuja on tulossa. Pikkuhiljaa. Joku aika sitten sain kuitenkin paniikkikohtauksen, pitkästä aikaa. Se johtui luultavasti väsymyksestä, jännityksestä ja siitä, etten ollut syönyt tarpeeksi. Lisäksi päässä oli paljon isoja ajatuksia. Se säikäytti. Niin voimakasta kohtausta en muista saaneeni moneen vuoteen. Siitä selvisin, ja olen sen jälkeen miettinyt paljon tunnesäätelytaitoja. Huomasin, että jos jokin saa minussa aikaan tunteen, mikä johtaa johonkin toiseen tunteeseen/ajatukseen/johtopäätökseen/jne, niistä kasvaa lumipallomaisesti iso möhkäle, joka saa minussa aikaan ahdistuksen ja todella huonon olon. Monesti ajatukset liittyvät silloin itseeni, arvottomuuden tunteeseen, pelkoon siitä, ett

Oon ihminen, joka tuntee asiat voimakkaasti, ja joskus tunteet muuttuu mun pään sisällä todeksi. Tiedän, että tunne on vain tunne, eikä se aina ole totta. Mutta joskus tunne tuntuu niin isolta ja voimakkaalta, että sitä on vaikea ajatella "vain tunteena". Ja monesti ne negatiiviset tunteet on niitä jotka muuttuu todeksi, siellä oman pään sisällä. Joskus minulla on yksinäinen olo. Tunne siitä, että olen ihan yksin. Ettei minulla ole ystäviä. Vaikka minulla on ympärillä paljon ihania ja rakkaita ihmisiä, aidosti välittäviä, mahtavia, erilaisia. Muutama ystäväni asuu kauempana, ja täällä kotipaikkakunnalla ympärilläni on perhe ja muutamia kavereita/tuttuja. Isosisko on samalla sisko, että yksi läheisin ihminen minulle. Oikeastaan koko siskoni perhe. Siellä ei ole koskaan yksinäinen olo.  Minulta ei siis puutu mitään. En tiedä mistä yksinäisyyden tunne joskus tulee. Kun näen ikäisteni viettävän mukavaa viikonloppua ihanassa kaveriporukassa. Kun taas muistan, ettei minulla

Maaret Kallio kirjoitti uusimmassa kolumnissaan  toivovansa uuden vuosikymmenen ajaa ohi yltiöyksilöllisyyden korostamisen ohi, kohti aidompaa inhimillisyyttä ja rikkaampaa toivoa. Tätä toivon minäkin. Viime vuosina on tuntunut, että minä, minä ja minä, itsekeskeisyys ja oma napa, on ne asiat, joihin kiinnitetään huomiota niin paljon, että unohdetaan, että täällä me olemme yhdessä, toinen toisiamme varten. Miten minä koen asiat, miltä minusta tuntuu, miten minua tulee kohdella. Ja ei, omaa itseä ei toki kannata unohtaa. Mutta herää kysymys, milloin katsoit ympärillesi, milloin viimeksi teit jotain hyvää toiselle? Mikä fiilis siitä tuli? Joulu on aikaa kun ihmiset lahjoittavat hyväntekeväisyyteen, auttavat vähävaraisia perheitä, jotta jokaiselle tulisi joulu, vievät lahjoja joulupatoihin. Ja se on ihanaa, se on oikein ja niin kuuluukin toimia. Mutta miksi vain jouluna? Kun vuosi vaihtuu, moni tekee lupauksia laihdutuksesta, terveellisestä elämäntavasta, elämänmuutoksista tai kar