Mieleni Maassa

Pidä katse ylhäällä niin ei kruunu tipu. Nyt mulla on ollu hyvä fiilis omasta kropasta. Eilen olin ihmisten ilmoilla farkkushortseissa, mikä ei mulle oo mikään kovin helppo juttu. Oon aina arastellu mun reisiä, turhaan. Mulla oli myös toppi, enkä peittänyt olkapäitä ja selkää. Ja olin aivan tosi fiiliksissä. Mun kroppa on hyvä ja kaunis. <3 On niin vapauttavaa olla vaatteissa mistä tykkää, ja mitä nykyään haluaa käyttää. Tuntee olonsa niin hyväks, kun ei turhaan häpeile omaa kroppaa. En toki vielä voi sanoo tykkääväni mun reisistä, muttei se estä mua laittamasta shortseja jalkaan ja nauttimasta kesästä ja syömästä jäätelöö. Pitkästä aikaa itsevarma olo itestä. Ehkä jopa ensimmäistä kertaa elämässä. Tätä paranemista hidastaa hieman mun ibs eli ärtyvän suolen oireyhtymä, mikä aiheuttaa mahakipua, voimattomuutta ja sitä ettei kaikki ruoka oikein maistu eikä tee mieli syödä oikein mitään. Tänä aamuna heräsin mahakipuun, mutta nyt en jaksa antaa sen häiritä. Koska mulla on niin hyvä

"Mutta ei toi oo ollenkaan mun tyylinen.." Tuon lauseen oon sanonu aika monta kertaa elämässä. Toisinaan sitä kuulee myös muilta, että joku "Ei oo sun tyylistä". Puhutaan nyt vaikka käytöksestä, pukeutumisesta, hiustyylistä tai vaikka luonteesta tai elämäntavoista. Oon ehkä vähän vahingossa rakentanut itelle aitoja, jotka pitää mut siinä mun omassa muotissa. En koe, että mua ois laitettu muottiin millään tavalla, mutta oon sitä tehny ehkä ite itelleni. Oon ajatellu, ettei extempore-jutut oo mun tyylisiä, etten osaa käyttää maasto-kuvioista vaatetta, tai en vois harrastaa jotain kamppailulajia. Mutta miks ihmeessä sitä tämmösiä muureja rakentaa. Että heti kättelyssä hylkää jonkun suunnitelman tai ajatuksen koska "ei oo mun tyylistä". Mistä mää voin sitä tietää, jos en oo ikinä kokeillu? (Oisko ens syksyn uus juttu potkunyrkkeily..?) Kaikkee ei tarvii eikä kannata kokeilla, mutta jos välillä jotain uutta. Oon ajatellu, että en oo kaavoihin kangistunu

Menin alakertaan. "Äiti.. mua jännittää.." Itkin, halasin äitiä. Olin kuin eskarin aloittava pieni ja arka Soila. Se sama Soila 20 vuotiaana itkee äitille jännitystä ja sitä miten se tuntuu mahassa. Ja sitä, että tietää jännittävänsä turhaan. Olin menossa ensimmäiseen tapaamiseeni Psykiatrian keskukseen. Tiesin, että siellä ei enää jännittäisi, ja tiesin, että sieltä saisin apua. Ja tiesin, että sieltä tullessa mietin, miksi tätäkin jännitin..? Joskus oon yrittänyt olla jännittämättä, mutta harvoin olen onnistunut. Jännitän uusia tilanteita, ihmisiä, paikkoja, ja sitä jos pitää yllättäen puhua, keksiä juteltavaa, olla rennosti. Nykyään osaan ottaa rennommin, mutta vaatii vielä harjoittelua. Toisaalta, olen hyväksynyt sen itsessäni, että minua joskus jännittää niin että jätän jonkun asian tekemättä tai johonkin menemättä, mutta se ei tee silti minusta epäonnistunutta. Toki tämä tilanne tulee nykyään onneksi tosi harvoin. Oon opetellut hyväksymään, että jännitys on tunne,

Paljon uusia asioita, ihmisiä ja tunteita. Kaikki muutaman päivän aikana. Ihania asiota, mutta myös paljon sellaista, joita jännitin, pelkäsin ja huolehdin. Eilen oli eka käynti Psykiatrian keskuksessa. Se paikka oli ihana. Ja ne ihmiset. Niin huippua, että meillä on mahdollisuus saada apua ammattilaisilta. Vaikka se käynti meni tosi hyvin, olin sen jälkeen tosi väsynyt. Ajatukset harhaili enkä oikein voinu keskittyä. Ootan jo seuraavaa kertaa tosi hyvällä fiiliksellä, eikä ennää tarvii jännittää. Tänään mulla oli työhaastattelu. Mua jännitti, mutta olin aika innoissani. Kaikki meni hyvin, ja sain töitä. Kävin tänään jo ekaa kertaa tutustumassa vähän siihen mitä siellä tehdään. Pääsin siis semmoseen lahjatavarakauppaan. Siellä tutustumassa ollessa mua alko itkettää. Juttelin yhen työkaverin kanssa, joka oli tosi ymmärtäväinen. Tuntu, että joku paine kasvo sisällä, ja se piti itkee ulos. Ehkä oli tullu niin paljon kaikkee uutta, ja toisaalta olin jännittänyt tosi paljon, että sitt

Sunnuntai-aamu. Kello vaille seitsämän. Väsyttää, mutta uni karkasi johonkin. Aamuaurinkoon. Selailen kännykkää hetken, mutta kauempaa en jaksa maata. Tuntuu hyvältä nousta, tehdä aamutoimet hiljaisessa talossa ja mennä keittämään teetä. Höyryävä vesi, kaunis kuppi ja paahtoleipä. Auringonsäde osuu kauniisti höyryyn. Haluaisin ikuistaa kaiken tämän, jakaa ja kertoa, miten kauniita asioita näen ympärilläni. Luen sanomalehden rauhassa, keskityn moneen juttuun. Ulkomaan uutiset hyppään ohi. Kaikesta pahasta en jaksa lukea ja säästän itseni siltä tänäkin aamuna. Paahtoleipä maistuu ihanalta. Aamun kuulaus on jo haihtunut, mutta lähden pihalle. Lupasin kastella kukat. Niitä on paljon. Kannan monta kastelukannullista vettä ympäri pihaa ja nautin. Kännykän jätin sisälle ja keskityn vain tähän. Kannu täyteen vettä, vesi kukille, ja taas vettä, toiselle kukalle. Eilen illalla nousi kuume, mutta nyt olo on paljon parempi. Kuumeen takia en kuitenkaan uskaltanut lähteä veljen vauvan ristiäisii

Se helpottaa aina. Kun saa sanottua ääneen. Vaikka olisi kuinka pahoja ajatuksia, pelottaisi, itkettäisi ja ahdistaisi. Vaikeinta on saada sanottua. Mutta heti kun on sanonut ensimmäisen sanan, se helpottuu. Oon onnekkaassa asemassa siinä suhteessa, että mulla on maailman ihanin äiti, jolle pystyn puhumaan. Milloin vaan voin sanoa, jos tuntuu pahalta, ja monesti äiti on sen jo huomannut. Ei se aina helppoa oo myöhään illalla tai melkein yöllä soittaa äitille että hei, mulla on paha olla, varsinkin kun monesti tietää, että äitikin on väsynyt. Mutta se helpottaa. Vielä enemmän helpottaa se, kun äiti halaa. Pitää lähellä. Hyväksyy tämmösenä ja rakastaa. Eilen illalla puhuin äitin kanssa. Oli ollut pidempään paha olo, pahoja ajatuksia. Sanoin äitille, juteltiin, halattiin ja puhuttiin vielä vähän lisää. Ja oli paljon parempi mennä nukkumaan. Ja tämäkin päivä on ollut aivan erilainen. Aurinko paistaa, leivoin brita-kakkua ja käytiin äitin kanssa torilla ja mummilassa. Nyt on hyvä olla.

Tässä postauksessa  kysyin teiltä kokemuksia, tarinoita ym. liittyen mielenterveyteen. Sain aivan tosi ihanaa palautetta. <3 Kiitos kaikille, jotka on uskaltanu kertoo omasta matkasta. Pidemmittä puheitta, tässä tarinoita ja tsemppejä: Kaikki alko ala-asteella. Paria tyttöä meijän luokalta kiusattiin, ja kun mä yritin lopettaa sen, jouduin itsekin kiusatuksi. Pari vuotta tapahtuneen jälkeen, alakoulun viimeisellä luokalla, kiusaaminen viimein loppui. Silloin kuvioihin astui opettaja, joka otti mun säröilleen itsetunnon ja päätti hajottaa sen palasiks. Mä uskoin kaiken mitä se musta sanoi, koska "opettajathan on viisaampia kuin lapset". Ja kun mä viimein siirryin yläasteelle, kiusaaminen alkoi uudestaan. Mun parhaat kaverit (jotka sattui olemaan ne tytöt keitä mä ala-asteella puolustin) jätti mut yksin. Koulusta tuli maailman pahin paikka. Joka päivä musta puhuttiin pahaa selän takana ja mut tehtiin naurunalaiseksi harva se päivä. Ja joka päivä mä menin kouluun, pakenin

Lähden käyttämään koiraa ulkona. Vedän Reino-tossut jalkaan ja laitan takin päälle. Vetoketjun vedän ylös asti. On vähän kylmä. Vaikka on kesäilta. Laitan kavereille snäppiä niityltä. Hymyilen kuvassa ja kirjoitan "Ihana kesä ja kukkien tuoksu". Ihania ne kyllä on. Lähetän kuvan ja laitan kännykän takin taskuun. Ei mulla oikeesti ees oo nuin hyvä olla. Ei musta tuntunut siltä että oijoi niin ihana kesä. Mietin vaan, mitä olin syönyt tai jättänyt syömättä. Päivällä syöty jätski tuntu pahalta. Mutta olin sentään käynyt lenkillä. Jaloissa tuntuu. On heikko olo. Kävelen päämäärättömänä lähimetsässä. Kerään kukkakimpun ja otan taas kuvan. Hymyilen, näytän onnelliselle. Kenelle oikein esitän..? Mitä varten pidän tätä kulissia yllä..? Itseäni varmaan. En osaa sanoa. Kukkia kerätessä on hyvä olla. Niissä on niin kauniita värejä. Nautin, kun saan yhdistellä ihania kukkia. Koiranputkea, suolaheinää, hiirenvirnaa, poimulehteä. Kerään kukan ja nousen ylös. Päässä heittää ja joudun

Tässä postauksessa  kysyin teiltä kokemuksia, tarinoita ym. liittyen mielenterveyteen. Sain aivan tosi ihanaa palautetta. <3 Kiitos kaikille, jotka on uskaltanu kertoo omasta matkasta. Pidemmittä puheitta, tässä tarinoita ja tsemppejä: Mun tarina alkaa ala-asteelta, jossa mua kiusattiin. Kiusaaminen tapahtui omien "kavereiden" toimesta. Jätettiin ulkopuolelle, puhuttiin pahaa, saatettiin sanoa että onpa sulla rumat vaatteet, ja rumat hiukset tai tyhmät kengät. Sen ikäsenä halus niin kovasti vaan muiden hyväksyntää, ettei sitä uskaltanut sanoa vastaan vaan yritti kaikin voimin olla parempi ja jotain muuta, että mut hyväksyttäis.  Ja kai sitä jossain vaiheessa alkoi uskomaan niitä sanoja. Alkoi kattomaan itteä peilistä ja sanomaan että voi kun sulla on rumat hampaat ja ihan hirveä hymy ja kamalat hymykuopat ja et osaa olla hauska etkä mitään ja sen takia susta ei tykätä. Ylä-asteelle siirryttäessä tuli uus luokka ja uudet ihmiset. Pelko ala-asteen kokemuksista oli n

Tässä postauksessa  kysyin teiltä kokemuksia, tarinoita ym. liittyen mielenterveyteen. Sain aivan tosi ihanaa palautetta. <3 Kiitos kaikille, jotka on uskaltanu kertoo omasta matkasta. Pidemmittä puheitta, tässä tarinoita ja tsemppejä: Mulla ainaki autto se ku opistossa puhuttiin paljon ystävien kans siitä (itsensä hyväksymisestä), ja sitte se ku näki miten muut hyväksyy ittensä. Alussa mää ehkä vähän matkin ja esitin sitä että osaan olla mun kehossa mutta sittemmin oppiin hyväksyyn itteni ihan oikeesti. Ja se autto, ku huomas että ystäviä ei kiinosta se miltä näytät, vaa se mikä oot sisimmältä. :)  Yks ilta opistossa istuin pöydän ääreen, laitoin musiikkia soimaan ihan hiljaselle, ja kynttilän palamaan. Istuin siinä peilin eessä ja rupesin miettiin ihan tosissaan että kuka tuo tyttö on. Mulla oli paperi ja kynä, sitte aloin vaan kirjottaa mitä näin. Alotin kokonaiskuvasta ja jatkoin kaikkiin pieniin yksityiskohtiin, silmien väriin yms. Kattoin ittiä vähän niiku en ois ollu omass

Tässä postauksessa  kysyin teiltä kokemuksia, tarinoita ym. liittyen mielenterveyteen. Sain aivan tosi ihanaa palautetta. <3 Kiitos kaikille, jotka on uskaltanu kertoo omasta matkasta. Pidemmittä puheitta, tässä tarinoita ja tsemppejä: Mulla oli vajaa vuosi sitten iso stop-merkillä varustettu tienristeys oman henkisen hyvinvoinnin kanssa. En ollu sitä ennen oikeen ymmärtänyt henkisiä ongelmia ylipäätään, mut elämä päätti opettaa kertarysäyksellä!Olin elänyt jo kauan aika huoletonta elämää ja kokeillut kaikkea niin kuin nuoruuteen nyt kuuluu. Sillon sit havahduin siihen et mulla oli tosi paha olla, olin hyvin yksinäinen, huonoissa väleissä perheen kanssa ja ylipäätään hukassa elämäni kanssa tehtyäni hurjasti asioita jotenkin sinnepäin ja oltuani kaikkea muuta kuin oma itseni. Sitä on kauhean vaikea selittää, niin kuin nyt henkisten ongelmien syitä varmaan yleensäkin, ainakin näin läheltä tarkasteltuna. Mulla oli sellanen kuukauden jakso kun päivät oli vaan harmaata mössöä ja kului

Sain idean. Tai tässä yks mun miljoonista ideoista. Koska mää tiiä, että en tosiaan oo ainoo, jolla on syömishäiriön oireita ja keskivaikeeta masennusta, paniikkihäiriöö tai ahdistusta, niin haluaisin kuulla tarinoita muilta. Moni on jo tullu juttelemaan sen jälkeen, kun alotin tän blogin kirjottamisen. Haluaisin kuulla kaikenlaisia tarinoita, niiltä, joilla just on diagnosoitu joku tai niiltä, jotka on parantunut jo kokonaan, ja niiltä, jotka on matkalla. Haluan myös kuulla tarinoita ns ei niin vakavista mielenterveysjutuista, koska varhainen puuttuminen ja hoito on tosi tärkeetä. Eli jos sulla on mitä tahansa kerrottavaa liittyen mielenterveyteen, niin laita jonkunlainen juttu mulle. Kokoaisin niistä sitte tänne blogiin nimettömiä tai halutessaan ihan nimellisiä tarinoita. Tai jos ei tarinaa halua kertoo, niin jos ois joku tsemppilause sille, joka kamppailee näitten tai jonkun muun mielenterveyteen liittyvän asian kanssa. Semmonen, jonka oisit ite halunnu kuulla. Myös kaikki itse

Valokuvaus. Rakas harrastus, joka välillä on ollut vähemmän elämässä mukana, välillä enemmän. Yhden hääjuhlan oon kuvannu, ja kohta pääsen kuvaamaan ristiäisiä. Enimmäkseen luontokuvia on tullut otettua mutta toisinaan myös potrettikuvia. Kun masennus oli pahempana, jäi valokuvauskin lähes kokonaan pois, niikuin muutkin harrastukset. Oon niin onnellinen kun oon saanu sen taas takasin mun elämään.  Ihaninta on, kun saa jonkun tunnelman, hetken, valon, varjon, eleen, katseen tai yksityiskohdan tallennettua. Kun saa sellaisen asian, mitä ei muuten huomaisi tai huomioitaisi. Kuvauksessa parasta on kehittyminen ja oppiminen. Joka kerta kuvatessa huomaa, miten voi vaikuttaa siihen, mitä kuvan katsoja näkee ja kokee. Ja kun saat kauniin kuvan, tulee onnistunut olo. Ja se on aika tosi tärkeetä just nyt, kun pitkään on ollut tosi epäonnistunut olo lähes kaiken suhteen. Myös se, kun huomaa oppineensa jotain uutta, niin saa muistutuksen siitä, ettei tää elämä tähän lopu ja mulla on vielä

Pakattiin rinkat ja lähettiin. Käveltiin, juteltiin ja käveltiin vielä. Kuunneltiin luonnon ääniä. Päästiin ekaan yöpaikkaan. Laitettiin tuli. Onko mitään parempaa kun nuotio ja tulen katsominen. Vieressä kohisi pikkunen koski. Juteltiin, naurettiin, laitettiin ruokaa. Miten se ruoka maistuukaan niin hyvin ulkona.  Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa. Kun kävelee, kävelee ja syö ja nukkuu, on jotenkin niin rauhallinen olo. Turvallinen, kiitollinen. Kun ei kaipaa kännykkää, vesivessaa eikä suihkua. Kun kasvojenhoitoon käytät järvivettä ja hyttysmyrkkyä. Ja miten keitetty vesi voi maistua niin hyvältä, siis ilman teepussia tai kaakaojauhetta. Ja miten hyvä on olla rakkaan ystävän kanssa.  Luonto, sen äänet, tuoksut ja tunne. Ei oo olemassa mitään sen parempaa rentoutumista. Kaikki turhat ajatukset jää kotiin tai viimestään halkoja hakatessa tai puuroa keittäessä. Kun ollaan niin perusasioiden äärellä. Raikas, vehreä ja niin hapekas ilma. Vesipisaroiden kimallus lehdillä. Kukkien väri

Mun syömishäiriö. Eka ajatus on, että eihän mulla oo mitään ongelmaa. No joo, mutta tiiän mää itekkin, että on mulla ainaki niitä syömishäiriön piirteitä. Ei mulla siis oo virallista diagnoosia, eli oon siellä jäävuoressa, pinnan alapuolella. Ne joilla se diagnosoidaan, on siis se jäävuoren huippu. Mulla nää oireilut alko oikeestaan siitä, kun mulla tuli suolisto-oireita, ja sitä tutkittiin, että mikä on. Sinä aikana mulla tippu paino, ihan vaan sen takia, kun maha ei toiminu normaalisti. Mulla on siis IBS eli ärtyvän suolen oireyhtymä. Aloin kiinnittämään luonnollisesti enemmän huomiota siihen, mitä syön, että maha pysyis rauhallisena. Oon luullu, että oon ollu sinut itteni ja oman kroppani kanssa jo pitkään, mutta jälkeempäin aateltuna se itsevarmuus on ollu ehkä joku suojakuori. Maha, se on ollu mulle aina tosi arka kohta. Siitä en oo oikein ikinä tykänny. En tykkää olla rannalla tai uimahallissa. Reidet on toinen. Oon tajunnu, että oon ollu aika tosi epävarma itestä ja omasta k

Eilen illalla itkin. Tai yötä se jo oli. En muista, millon sitä ennen sain itkettyä. Ehkä alkuvuodesta itkin niin paljon, että loppu kyyneleet kesken. Yöllä itkin, koska luin maailman ihanimman runon: Epätäydellisen täydellinen Katsoisit kerrankin peiliin hymyillen itsestäsi iloiten antaisit virheidesi olla osana itseäsi juuri sinua ajattelisit niitä kauniita mitä ystävistäsikin ajattelet iloitsisit siitä kaikesta mitä olet etkä keskittyisi aina siihen, mitä et ole sillä tulet aina olemaan se kaikki mitä nyt olet se epätäydellisen täydellinen sinä. -Sinä kesänä sain siivet selkääni, Sini Tervamäki Tää runo on ihanan  Sinin  runokirjasta. Nuita runoja oli niin lohduttavaa lukea. Tuntui että lukisi omia kokemuksia ja ajatuksia runomuodossa. Tässä vielä toinen kaunis runo, mikä toi niin hyvän olon. Tunteen, että kaikki järjestyy. Se kesä Se kesä oli täynnä vapautta iltatuulen kuiskauksia auringon loistavia säteitä se oli kasvutarinaa onnellisten oivalluksia maailma

Kun masennus oli pahempana, tulevaisuus näytti joko mustalta tai ruman harmaalta. Oli tunne, ettei tulevaisuudessa ole mitään hyvää. En jaksanut unelmoida. Oon aina rakastanut haaveilua ja unelmointia. Yleensä ne mistä olen unelmoinut, on ollut tavallisia asioita. Omakotitalo, kasvimaa, vaellusretki, lapset, puoliso. Joku ihana ammatti ja työ. Kotiäitiys. Pyöräily torille ostamaan uusia perunoita ja mansikkaa. Sitten en jaksanut haaveilla. Sinnittelin hetkestä toiseen. Toivoin, että saan nukutuksi seuraavana yönä. Mietin, saankohan vielä sairaslomaa. Ei minulle kuulu ihanat tavalliset asiat. Minulle kuuluu masennuslääke ja keskusteluapu. Musta pimeys sisälläni ja puristus rinnassa. Kun elämä alkoi saada värejä, tuli haaveilu ja unelmointi takaisin. Pikkuhiljaa. Ensin toivoin tästä hetkestä ja päivästä aavistuken valoisampaa. Sitten tuli ajatus omasta kämpästä, työstä, tavallisesta elämästä. Arkirytmistä, tiskeistä, iltalenkeistä. Oon saanut tän ihanan asian mun elämään takasin. T

Saako olla hukassa. Täysin eksyksissä, tai vähän vaan pihalla omasta elämästä. Jos se ei haittaisikaan, ettei sitä omaa paikkaa oo vielä löytänyt. Eikä tiiä, mistä päin sitä lähtis ettimään. Onko se väärin, että opiskelee ammattiin, tekee aivan muun alan töitä ja vaihtaa vielä kolmannen tai neljännen kerran suuntaa. Kokeilee yhtä, vaihtaa seuraavaan. Hapuilee ja harhailee. Millainen elämä on minulle sopivaa, arvojeni ja voimieni mukaista, mutta kuitenkin antoisaa. Jos ei katsokkaan suoraan eteen kirkkain silmin, vaan etsii ympäriltä vastauksia. Kompuroi, mutta nousee taas pystyyn. Ja vaikkei aina vahvempana, vaan palasina ja pelokkaana, niin kokemusta rikkaampana. Haittaako se, että luuli tietävänsä tarkkaan, mitä haluaa, mutta lopulta se ei tunnukkaan omalta. Jos luulee jaksavansa, muttei jaksakkaan. Joskus tuntuu, että oon ainoo 20v. joka ei tiedä mitä haluaa tehdä. Ainoo, joka ettii suuntaa, kompuroi, kääntyy takaisin, pysähtyy miettimään. Ja tuntuu, ettei kukaan ole ollut samas

Aamuyö. Ei nukuta. Mutta mulla on ihan hyvä olla. En tiiä, varmaan alitajunta miettii liikaa työ ja muuttojuttuja. Vaikka tuntuu, että en stressaa niistä. No joo, ehkä mää silti vähän.  Yks päivä täytin erilaisia kyselylomakkeita kun meen sinne psykiatrian keskukseen juttelemaan. Lappusissa kyseltiin, millanen olo mulla on. Mulla oli hyvä olo. Mietin, että mitä ihmettä mää meen sinne juttelemaan, kun eihän mulla oo mittään hättää. Ja tuntuu, että mulla menee hyvin ja pärjään itekseen. Ja kun on niin paljon ihmisiä, joilla on oikeesti vaikeuksia. Tuli semmonen olo, että ei mulla ees oo mittään masennusta tai syömishäiriöö. Oon vaan liian herkkä. Mutta samana iltana tajusin, että vaikka mulla nyt on hyvä olo, tarviin silti vielä apua siihen, että tää masennus ei pahene, ja että opin suhtautumaan itteen ja syömiseen normaalisti. Koska ei ne ajatukset ja alitajunnan pienenpienet vihjeet kovin helposti häviä. Oon jo jonkun aikaa syöny tosi normaalisti ja sallinu itelle herkuttelu