Mieleni Maassa

Haaveilu ja unelmointi, toiveikkuus. Masennuksesta toipuessa unelmoinnilla on ollu mulle iso merkitys. Masennus sairautena peitti tulevaisuuden näkymät enkä osannut enää haaveilla. En luottanut elämään, joten miten olisin voinut unelmoida. Jossain vaiheessa toipumista tein ihanan havainnon omasta ajattelusta, minä osasin taas haaveilla. Osasin kuvitella ihania pilvilinnoja, miettiä realistisia toiveita ja unelmia. Ne ovat olleet iso voimavara. Osa haaveista on juurikin pilvilinnoja, joita en välttämättä oikeasti edes halua, niiden unelmien ajattelu on virkistävää ja luo uskoa itseen. Jotkut haaveista ovat aivan övereitä, enkä realistisesti niitä tule koskaan saavuttamaan. Osa on sellaisia, joiden toivon joskus tapahtuvan, jos palaset loksahtavat sopivasti paikoilleen. Muutama unelma on sellainen, joiden eteen haluan tehdä töitä ja jotka tuntuvat aidoimmilta. Kuitenkin kaikilla nuilla unelmilla on merkitystä. Realistiset haaveet pitävät yllä mielenkiintoa ja elämänhalua, pitävät täs

Kun katsot peilistä itseäsi, mitä näet? Mitä ajatuksia oman vartalon näkeminen herättää? Neutraaleja, positiivisia vai negatiivisia, kriittisiä, arvostelevia ja hyväksyviä tai rakastavia. Mihin kiinnität huomion, kuinka puhut itsellesi? Oletko itsellesi ystävä? Media ja some luo valtavasti paineita näyttää vähän paremmalta, jollain tavalla erilaiselta mitä peilistä näet. Ihanneminä olisi laihempi tästä, iho olisi tasaisempi, hiukset paksummat ja tuuheammat. Ihanneminä olisi aina parempi, eli en riitä tällaisena. On hyvä kysyä itseltään, miksi haluaisin olla jotain enemmän tai vähemmän kuin tällä hetkellä. Onko syy siinä, ettei osaa hyväksyä itseään, ettei pidä itseään arvokkaana vai siinä, että haluaisi voida hieman paremmin, nukkua paremmin, saada uusia kokemuksia vai kenties haastaa itseään. Tätä kielteistä kierrettä pahentaa vertaaminen muihin. Olisimpa saman näköinen kuin tuo tai tuo. Kuitenkin näemme ihmisistä vain hyvin pienen osan hänen elämästään. Koskaan ei voi tietää mit

Olen sairastanut syömishäiriön. Tuon lauseen kirjoittaminen tuntuu jollain tavalla omituiselta. Minulla ei ole diagnosoitu syömishäiriötä, mutta olen oireillut vahvasti, ja koen, että sairastuin, ja onnekseni sain apua ennen kuin tilanne olisi mennyt siihen, että minulle olisi diagnosoitu kyseinen sairaus. “Henkilö voi esimerkiksi sairastaa laihuushäiriön oirekuvan mukaista syömishäiriön muotoa, mutta hänen painonsa ei ole laskenut niin paljon, että laihuushäiriön diagnoosin voisi asettaa.” Lainattu teksti on syömishäiriökeskuksen sivulta, aiheesta epätyypillinen syömishäiriö. ( Tässä linkki kyseiselle sivulle. ) Painoni ei ehtinyt laskea niin paljoa, että olisin “saanut” diagnoosin. Kuitenkin ajatukset ruuan, kehon ja liikkumisen suhteen olivat vääristyneet ja syömisen kontrollointi ja syömisestä seurannut syyllisyys olivat minulle arkipäivää. Olen kirjoittanut aikaisemminkin syömishäiriöstä, tässä linkkejä teksteihini: Velkaa keholle Muutama sana kehopositiivisuudesta hyvä j

Yhtenä aamuna kun heräsin, olo oli onnellinen. Väsytti vielä, muttei niin että se olisi vaikuttanut fiilikseen. Nousin istumaan, ja niinkuin joka aamu vähän yli vuoden verran, napsautin lääkelistasta masennuslääkkeen kädelle. Katsoin sitä pientä valkoista pyörylää. Olo oli hyvä. Nappasin sen suuhun ja huuhtelin alas vedellä. Sinä aamuna tajusin, etten ole enää masentunut. Lääkkeiden syöntiä en aijo vielä lopettaa, sen aika on joskus myöhemmin. Olin kyllä tiedostanut, että hyviä päiviä on enemmän kuin huonoja, ja ettei huono fiilis saa minua valtaansa samalla tavoin kuin aikaisemmin. Olin huomannut, että nukun paremmin, jaksan muutenkin paremmin ja tulevaisuus ei enää ole se musta ja pelottava. Silti tuona aamuna se kirkastui minulle täysin. Jollain tavalla voittajafiilis. Ja vaikka toipuminen jatkuu vielä ehkä pitkäänkin, niin tämä tuntuu minulle tärkeältä etapilta. Että voin itse rehellisesti sanoa voivani hyvin. Psykiatrian keskuksella käynnit luultavasti myös loppuu pikkuhiljaa

Aivot jotenki jumissa. Välillä sitä vaan on eikä aivoissa liiku oikeastaan mitään, ja jos liikkuu niin suhteellisen hitaasti. Tänään on ollut semmonen päivä. Mutta kai tämä on välillä ihan mukavaa vaihtelua. Aivot pakottaa ottamaan iisiä ja olla tekemättä mitään kovin erityistä. Tai voisihan sitä jotain tehdä, ehkä mennä kirjastoon. Tehdä jotain sellaista, missä ei haittaa olla hidas tai aivoton. Ja voishan sitä siivota, tai leipoo. Mutta ei vaan saa ajatuksia sen pidemmälle että jotain oikeasti tekisi. Ehkä kaikista parasta tekisi se kirjaston hiljainen lukusali. Että pitäisi olla vain hiljaa siellä, kännykkä äänettömällä ja joku lehti nenän edessä. Ehkä menisi kahvilaan istumaan. Tämän illan suunnitelma.

Haaveilen kahvista kesäaamuna. Haaveilen luonnon rauhasta. Aamun raikkaasta kosteudesta. Riippumatossa luetusta kirjasta. Siitä että lettutaikinaa tulee vahingossa aivan liikaa, mutta se ei haittaa, koska kaikki rakastavat lettuja. Hiukset sotkunutturalla hakatut halot epämääräisessä kasassa puuliiterin vieressä. Lämpimästä saunasta ja kuutamouinnista viileässä järvivedessä. Pehmeistä ja sotkuisista hiuksista seuraavana aamuna. Siitä että hampaat pestään terassilla kuunnellen peippojen aamukonserttia. Myrskylyhdyistä terassilla ja saunalle vievällä polulla. Tuulessa kuivuvista kesäpyykeistä. Raitapaidasta ja kukkamekosta. Veneretkistä saareen. Laineiden liplatuksesta isoa puuvenettä vasten. Siitä, miten rauhoittavaa on katsella aaltoja, vaikka sen jälkeen keinuttaa päässäkin. Auringon piirtämistä pisamista ja vaaleista hiuksista. Haaveilen lapsuuden kesistä. Kun koko päivä meni uidessa, ja illalla nukahti onnellisena. Ja jos satoi, kuulosti ääni pehmeältä huopakattoa vasten. Siellä