Mieleni Maassa

Miten olla onnellinen. Miten minä voin elää niikuin haluan. Ja no, mitä minä haluan? Katoin  Mitä mietit, Ronja Salmi? -ohjelman 10.jakson , ja tuo aihe on ihan superkiinostava. Ohjelmassa mietittiin, miten minusta tulisi parempi minä? Eli aiheina minäkeskeisyys ja onnellisuus. Oli niin paljon hyviä pohdintoja, että en tiiä mistä alottaisin. Mutta mitä on onnellisuus? Ja miten se saavutetaan? Ja onko onnellisuus se asia, miks me täällä eletään. Näihin löytyy varmaan miljoona eri kuvakulmaa, kokemusta ja tyyliä, joista mikään ei varmaankaan oo se ainoo oikee vastaus. Monesti sanotaan, että tee asioita, mistä tulet onnelliseksi. Ois ihanaa jos itekkin joskus löytäis työn, josta tulis onnelliseks, asuinpaikan, kodin ja kaiken muun. Voisko siitä tulla onnelliseks, että elämä kuljettaa ilman suurempia suunnitelmia johonkin? Vai oisko hyvä mennä määrätietoisesti kohti sitä onnellisuutta? Tai sitä, mistä ajattelee tulevansa onnelliseksi. Miten moni ihminen on pettynyt, kun on saavutta

Miks ihmisen ulkonäöstä ja koosta ja kropasta on tullu niin tärkeitä asioita..? Miks lehtien luetuimmat jutut on "Kuinka saada bikinikroppa näin nopeasti" tai "Näin pääset eroon viimeisestä kiloista"? Ja naistenlehdet ensin kertoo itsensä hyväksymisestä, mutta jo seuraavalla aukeamalla kerrotaan, miten vatsamakkaroista pääsee eroon. Voit hyväkyä ja rakastaa itseäsi, kunhan olet bikinikunnossa, osaat ja jaksat liikkua, syödä ja levätä oikein. Eläkä vaan unohda meditointia, ystäviä, harrastuksia, anoppia, naapureita, parvekekukkia ja runoiltoja. Ja muista nyt koko ajan tietoisesti rakastaa itseäsi. Kroppa, keho, vartalo. Mikä siinä on että se on niin vaikea asia. Se on meillä kaikilla. Se on jokaisella erilainen. Se toimii jokaisella eri tavalla. Ja tärkeimpänä: jokainen keho on yhtä arvokas. Oon onnellinen siitä, että nykyää on erilaisia kehopositiivisuutta lisääviä asioita. Ja nykyään yhä useampi tiedostaa sen, miten omaa ja toisen kehoa tulee kohdella ja arvostaa

Joskus sitä miettii, että miks kirjotan tätä kaikkee julkisesti. Oon useemman kerran aatellu sitä että oikeesti kuka vaan voi lukea näitä juttuja musta. Ihan kuka vaan. Ja kirjotanko liian suoraan asioista. Kaunistelematta. Mutta toisaalta. Mulla on sairaus, ja monihan kirjottaa sairauksista. Jos mulla oliskin epilepsia tai diabetes, ja kirjottaisin siitä, niin olisko se sama asia. Niin, ymmärrän sen, että mielenterveysongelmiin liittyy tietynlainen häpeä, ehkä leimaantumisen pelkokin. Jos mää kertoisin työhaastattelussa että mulla on epilepsia, siihen lääkitys ja tällä hetkellä hyvin hallinnassa, en usko että se vaikuttais sen enempää. Mutta jos vaihtais tuohon epilepsian paikalle masennus..? Tai jos mää kerron uudelle tutulle, että mulla on diabetes tai reuma, en usko että kukaan kovinkaan hätkähtäis. Mutta entä jos sanon, että mulla on syömisen kanssa ollu ongelmia ja masennus, voi se jollekkin olla niin kova paikka, ettei tarvii uuestaan tavata. Toki nykyään, kun näistä puhut

Ihminen on kokonaisuus. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sitä rataa. Mutta miten se liittyy mun  masennukseen..? Mulla on ollu masennusoireita jo monena syksynä enneku tää virallisesti diagnosoitiin. Mulla oli myös paniikkihäiriö, jonka piikkiin laitoin monet asiat. Sillon olin koulussa. Opiskelin lähäriks. Tykkäsin koulusta, ja oli tosi siistiä oppia uusia asioita. Mutta samalla tein ihan hulluna töitä sen koulun eteen. Tiesin, että opin ja osaan, ja en halunnu saaha huonoja numeroita. Nyt vasta oon tunnistanu itessäni pieniä perfektionistin piirteitä. En oo ikinä osannu sitä yhistää itteeni. Mutta nyt ku miettii, niin tein koulutehtävät aivan tosi hyvin, enkä kovin helpolla menny sieltä mistä aita ois ollu vähän matalampi. Kun koulu oli aivan loppusuoralla, olin henkisesti tosi väsynyt. Oisin halunnu siihen lisäks vielä muuttaa pois kotoa, ja se pelotti ja ahisti aivan järkyttävän paljon. En sitte onneks muuttanu. Kesän olin kotona, syksyllä menin töihin päiväkotiin. Tää kyseinen p

Mulla on ollu tosi hyvä olo. Oon ollu pitkästä aikaa oikeesti onnellinen. Kävin valokuvaamassa ihanan  Linnean  kanssa. Juteltiin, naurettiin, juteltiin vähän lissää, syötiin jätskiä ja oltais voitu jutella vielä vaikka kuinka pitkään. Ihania tuommoset ihmiset. Joittenka kanssa voi olla oma ittensä. Oon superkiitollinen. Joku aika sitte en ois kuvitellu jaksavani tehä mittään tämmöstä. Mutta nyt mää jaksoin! Niin parasta. Mulle valokuvaaminen on ollu tosi tärkeetä pitkään. Rakastan sitä, kun huomaa asioita, mistä sais hienon kuvan, ja huomaa muutenkin enemän ympärillä olevia asioita. Näkee kauneutta monessa kohtaa. Sekin harrastus on vähän jääny. Koska käytännössä kaikki harrastukset on jääny enemmän tai vähemmän pois elämästä. Koska ei oo ollu voimia. Mutta nyt ku pääs kuvaamaan, huomas taas miten ihanaa se on. Ja parasta siinä on se, kun saa otettua semmosen kuvan, minkä näkee päässä. Ja millasen halus ottaa. Saa niin paljon uutta energiaa ja hyvää mieltä. Rakastan. Mulla ois

Ole itsellesi armollinen, kirja hellittämisestä ja riittävyydestä -Eevi Minkkinen. Ostin tuon kirjan itelle tsemppaajaks näistä sairauksista paranemiseen. Tsempiks matkalla kokonaiseks. Että ymmärtäisin itseä. Ja oppisin tuntemaan. Millainen mää oon, miten reagoin asioihin, mistä joku tunne johtuu, miksi reagoin tietyllä tavalla. Tän kirjan on kirjottanut syömishäiriöstä parantunut nainen, mutta tää kannattais aivan jokaisen lukea. Oon ite vasta aivan alussa, mutta jokainen lause minkä oon lukenu, osuu täydellisesti. Tää kirja on niin hyväksyvä, niin rakastava ja niin armollinen. Kirja tuntuu miellyttävältä kädessä. Sen kansi on kaunis ja kirjan koko on juuri sopiva. Se mahtuu laukkuun, on sopivan pieni, muttei liian. Tää kirja on semmonen, mikä pitäs olla jokaisella työpöydällä, sängyn vieressä, koululaukussa, rantakassissa. Mukana elämässä. Tukena. Tässä muutama ihana lause Eevi Minkkisen kirjasta: Haavoittuvuus on rosoista mutta kaunista. Se on sitä, että elämä saa tuntua. Ja

Miten paljon energiaa ja iloa tuo ihmiset. Vaikka luonteelta oon semmonen, että isot porukat ei oo mun juttu, ja tarviin myös paljon omaa aikaa, niin ne oikeet ihmiset on ihan supertärkeitä. Mitä on ne oikeet ihmiset..? Mulle ne on niitä, jotka hyväksyy mut tämmösenä, on tukena jos tarvii, ja joille mää voin olla tukena. Ihmisiä, joille voin kertoo asioita kiertelemättä ja kaunistelematta. Ihmisiä, jotka kertoo asioita mulle. Niitä jotka ei unoha, vaikka elämä kulettais kauempana, eikä aina riittäis aika pitää yhteyttä. Mutta niitä, joittenka kanssa se yhteys ei silti katkee. Mulla on muutama tosi tärkee ihminen mun elämässä. Mulla ei oo isoja ystäväporukoita. Tuttuja ja kavereita kylläkin. Mulle myös perhe on niitä oikeita ihmisiä. Ne oikeet ihmiset on niitä, joilta saa voimaa ja virtaa, eikä ne sitä energiaa vie pois. Ne on niitä, jotka ei hylkää vaikka ois vaikeempaa. Pisimpään mun elämässä on ollu yks rakas ystävä. Vaikka nähään harvoin ja ollaan eri ikäsiä, meillä on niin va

Tajusin, että oon vahva. Oon niin vahva että voitan tän. Näytän näille että voin vielä joku päivä olla onnellinen. Ilman sitä että koko ajan mietin mitä syön tai jätän syömättä. Ilman että käyn puntarilla tai mittaan vyötärönympärystä. Ilman että itken iltasin itteni uneen koska on vaan niin paha olla ja pahoja ajatuksia. Oon vahva, ja haluan olla onnellinen. En tarkota, ettei sais olla huonoja päiviä ja heikko ja apua tarvitseva. Saa olla, ja pitääkin välillä. Mutta oon sen verran vahva että nää sairaudet ei mua kyllä enää määritä. Oon Soila, joka vielä voittaa masennuksen ja syömishäiriön. En halua olla masentunut ja syömishäiriöinen Soila. Nyt mulla on hyvä olo. Näytän nuille sairauksille keskaria ja sanon että mua ne ei saa. Ja jos minusta ois kiinni nii ne ei sais ketään muutakaan. Itkettää ja naurattaa yhtä aikaa, mutta sen takia ku on niin hyvä olo. Pitkästä aikaa. Tää matka on vielä tosi alussa, mutta jo paljon pidemmällä kun viikko sitten, tai kuukausi. Ja tiiän, että ku

Yks ilta menin melkein tavallisesti nukkumaan. Juttelin muutaman kaverin kanssa ja kirjotin vielä päiväkirjaa. Aloin nukkua, mutta uni ei tullut. Pyörin sängyssä, läräsin kännykkää, luin kirjaa. Päässä risteili miljoonia ajatuksia. Ne ei päästänyt rauhaan, vaikka sain ne muka ajateltua loppuun. Oli sekava olo. Väsytti, muttei nukuttanut. Välillä ahdisti niin, että satutin itseä.. Sitten kun menin parvekkeelle kuuntelemaan lintujen laulua, olin onnellinen. Tai en ehkä onnellinen, mutta kaikki oli hyvin. Siinä hetkessä. Vaikka muutama hetki aikaisemmin ahdisti ja oli paha olla. Tutui oudolta, ehkä vähän ontolta ja todella sekavalta. Katselin auringonnousua ja mietin, minäkö masentunut. Miten koko homma on ees mahdollinen. Eihän minunlaisten luonnonlapsien kuulu masentua. Saati sairastua syömishäiriöön. Oli kylmä, mutten jaksanut välittää. Kun tulin sisälle, en tuntenut jalkoja. Aamusta luin päiväkirjaa, jonka ensimmäinen teksti on kirjoitettu vähän yli vuosi sitten. Itketti, kun lu

Se söi kakkua ilosena ja otti toisenkin palan. Se nauroi ja kertoi mitä oli laittanut kakun väliin. Se suunnitteli, mitä leipoisi synttäreille. Se nautiskeli hyvästä ruuasta. Tai siltä se näytti. Ja välillä se olikin totta. Mutta sitten on asioita, mitä muut ei nää, ja mitä itekkään ei aina huomaa. Pään sisällä olevat pienet käskyt, pyynnöt, syytökset ja haukut. Sitten on myös ne kehut, kiristykset ja vaatimukset. Kun se sanoo; jos olisit hoikempi, olisit parempi. Hyvä, et ottanut lisää ruokaa. Elä mene iltapalalle, se ei oo sulle tarpeellinen. Muista nyt juosta ja lenkkeillä nii kulutat tarpeeks. Se kiusaa ja huomauttelee niistä kohdista, mitkä ei oo ns. täydellisiä. Se kehuu kun vyötäröltä on lähtenyt taas sentti pois. Se on nyt pieni osa mua. Opettelen sen kans elämistä. Että oppisin hallitsemaan sitä, eikä se mua. Jos sen sais samallaiseks ku paniikkihäiriö. Se on mulla mutta ei enää mukana joka päivä, eikä oo nyt ollu moneen kuukauteen mun elämässä. Niiku äiti sano; jos sen

Tuomet tuoksuvat ympärilläni. Niitä on paljon, ja niiden tuoksu tuo mieleen mökin ja huolettomat kesäpäivät, jolloin aina oli lämmintä ja uitiin päivästä toiseen. Mökkisauna lämpesi melkein päivittäin. Kaikki oli hyvin. Kävelen kevyenliikenteenväylää kohti kotia. Kävelen, kävelen ja kävelen. Jalkani vievät minua eteenpäin ja tuntuu, etten olisi itse mukana. Minun varjoni etenee kukkapaita päällä ja tennarit jalassa, mutta minä olen jossain. Olen kadottanut itseni. Itku puristaa rintakehää, mutta jokin estää sitä tulemasta. Kuori pitää kyyneleet kurissa ja niistä kertyy sisälleni tulva, joka hukuttaa. Ukkonen jyrähtää taustalla. Ilma on painostava, ja ihmettelen, miten sain käveltyä kotiin. Olen väsynyt. Tähän oloon ja kaikkeen. Tuli sade, joka puhdisti. Ja ukkonen, joka antoi voimaa.

Voisin kirjottaa linnun laulusta ja auringon paisteesta. Helteestä, hyvin nukutusta yöstä tai korjatusta lampusta. Voisin kirjottaa kesästä ja kauniista kotikaupungista. Haluan kirjottaa, mutta nyt en osaa, ainakaan nuista yllämainituista. Haluaisin kirjottaa yksinäisyyden tunteesta, syömisen vaikeudesta ja siitä, miten asioiden tekeminen vaatii liikaa. Miten tulevaisuus pelottaa, eikä siihen ole tällä hetkellä luottoa. Että syksy pelottaa jo valmiiksi, vaikka pitäisi osata nauttia nyt kesästä. Kun treenaaminen on mukavaa, mutta kun teen sitä väärästä syystä. Koska en tykkää omasta kropasta. Ainakaan just nyt. Tämä aamu on osittain  niitä päiviä, mistä oon jo aijemmin kirjottanut tänne. Annan silti tälle päivälle mahdollisuuden. Nyt on kuitenkin vasta aamupäivä. Vaikka tekis mieli luovuttaa tän päivän suhteen, koitan jotenkin pitää mielen avoimena. En oo toiveikas, mutten toivotonkaan. Jännittää vähän, kun kirjotan tänne näin avoimesti. Näin avoimesti en oo puhunu kun rakkaim

Tämä päivä on ollut keltainen. Vahvan keltainen, murretun keltainen, heleän keltainen, hento keltainen, kullan keltainen. Niin valoisa, toivoa täynnä. Odotusta, iloa, tyytyväisyyttä. Tämä päivä on ollut hyvä. Tämä päivä on ollut tavallinen, kiltti ja luotettava. Ollut vain, ilman vaatimuksia tai toiveita. Tämä päivä on ollut lämmin, kesäisen keltainen. Eikö keltainen ole aika sovinnollinen, tasa-arvoinen ja lempeä väri. Siitä on monta sävyä, mutta mikään niistä ei ole kylmä, kova tai ilkeä. Tämä päivä on ollut ystävällinen. Tämä päivä on myös tavallisuudessaan erilainen. Olen taas vuoden vanhempi. Pikkusiskoilta sain lahjaksi kakkuvuoan. Ihana lahja, niin toiveikas. Kun seinät kaatuu päälle, tai elämä ahdistaa, voin leipoa kakun. Tai kun kaikki on hyvin, tai erinomaisesti, voin leipoa kakun. Lohduttavan, tsemppaavan, iloisen kakun, jossa on paljon mausteita, sopivasti sokeria ja tarpeeksi rasvaa. Sellainen, jota syödessä voi unohtaa muun. Ja päälle kuorrutetta ja keltaisia nompar

Minulla on maailman paras Äiti. Kun olin pieni, sain olla se ujo, iloinen näpertelijä. Sain olla lapsi. Kun maha oli kipeä jännityksestä, äiti silitti mahasta, ja se helpotti aina. Sairaana ollessa äiti keitti yöllä mustikkasoppaa, juotti ja mittasi kuumetta. Ja lohdutti kun pelotti. Sain myös vastuuta. Minuun luotettiin ja opin olemaan luottamuksen arvoinen. Minua kannustettiin kouluhommissa, kehuttiin vuolaasti, kun vaikeasta aineesta tuli edes kohtalainen. Sain olla omanlaiseni, ja kun itkin äitin-ikävää yökylässä, äiti sanoi: "Ikävä on hyvä tunne, se kertoo että välittää." Tämä lause on ollu mulle tärkeä siitä asti. Kun olin teini, äiti jaksoi silti aina olla tukena, ja vaikka joskus äiti oli maailman tylsin ja vanhanaikaisin, tiesin että huolenpito oli rakkautta. Kun opiskelin, oli äiti aina tukena, kuunteli valitukset opettajista ja päivitteli uusia asioita mitä olin oppinut. Äiti oli aina mukana lääkärissä, oli kyse sitten poskiontelontulehduksesta tai ärtyneestä

Katoin Sita Salmisen  Rakastathan sun vartaloa -videon . Tuli semmonen olo, että kyllä mää vielä voitan nää ajatukset. Että opin vielä joku päivä sanomaan, että oon hyvä just näin. Että oon ainutlaatuinen, kaunis ja arvokas. Että mun ei tarvii käyttää mun elämää siihen, että mietin, mikä mussa on huonoo, mikä vialla, ja mikä pitäs saaha muuttumaan. Ainoo asia, minkä pitää muuttua, on mun asenne ittee ja omaa kroppaa kohtaan. Mutta tuo video. Se sai taas ajattelemaan. Mun keho pitää mut hengissä, ja vaikka mää vihaisin sitä, se silti on ja jaksaa. Sydän pumppaa verta ja lihakset, luut ja kaikki mussa toimii. Miks mää vihaisin jotaki näin mahtavaa? Ei mun keho oo sitä vihaa ja inhoa ansainnu. Mun ja sun ja jokaisen keho ansaitsee rakkautta, hyväksyntää ja kunnioitusta. Ei se helppoo oo, mää tiiän, mutta opetelemisen arvosta. Oppia rakastamaan. Täysillä. <3

Olen nuori puu muiden puiden joukossa. Olen vielä aika pieni, ja minulla on kolme oksaa. Ympärilläni on paljon kauniita, nuoria ja vehreitä puita. Lisäksi on vanhoja, vahvoja ja viisaita. Kasvan kylmän harmaan kivenlohkareen vieressä. Ja vaikka kivi on kylmä ja kolkko, se suojaa minua. Muut puut ja kasvit ympärilläni ovat kevään tullen kaunistuneet, osa jo puhjennut lehteen ja kukkaan. He kasvavat ja odottavat uutta sadetta, lisää lämpöä ja viimeisiäkin muuttolintuja oksilleen. Minä olen vielä alaston, lehdetön ja hiljainen. Yhdessä oksassani on pienenpieniä silmujen alkuja, ehkä niistä joku päivä tulee oikeita, heleänvihreitä lehtiä. Toisessa oksassa on syksyltä jääneitä, painavia, ruskeita ja kuolleita lehtiä, jotka vetävät hennon oksan kohti maata. Kolmannessa oksassa ei ole mitään. Se on kuin unohtunut pimeään ja kylmään talveen. Olen erilainen kuin muut puut. Ja olen yksin. Ympärilläni on puita, ja osa lähelläkin. Mutta silti olen yksin. Juurellani kasvaa kevään kukkasia, jo

Tää on taas niitä päiviä. Päiviä, jolloin herää väsyneenä, liian aikaisin. Päiviä, jolloin oma keho tuntuu vieraalta ja pahalta heti aamusta ja jatkuu iltaan asti. Päiviä, jolloin tekisi mieli luovuttaa, päästää itsensä menemään, antaa sairauden viedä, mennä virran mukana. Päiviä, jolloin tekisi mieli kuihtua, haihtua ja hävitä, hiljaa ja jälkiä jättämättä. Päiviä, jolloin hymy on vain kasvolihasten käyttämistä väkisin. Päiviä, jolloin joku painava pitää minut sisällään. Kun syöminen on vain pakottamista. Jokaisella haarukallisella tekisi mieli jättää syömättä. Jokaisella ruualla jättää ottamatta. Mutta on pakko. Ja kun sairaus laittaa ajattelemaan, että syödä täytyy siksi, ettei muut huolestu. Koska enhän minä tarvitse ruokaa. Vettä juon, koska se tuntuu hyvältä. Kaikki muu on ylimääräistä. Tää on päivä, jonka tiedän menevän ohi. Ja nää on fiiliksiä, joita ei enää onneksi ole koko aikaa. Ei enää joka päivä ja joka hetki. Mutta nää päivät on silti vaan niin rankkoja. Väsyttäviä, uu

Muista, oot arvokas, täydellinen, sopiva, ihana ja ainutlaatuinen. Maailman vaikein asia opetella muistamaan, sitä harjoittelen itsekkin. Jos kuitenkin yritettäis. Että puhuis itelle nätisti ja arvostavasti. Ei pilkkais ja lyttäis, haukkuis ja arvostelis. Vaan kertois itelle, oot kaunis, sulla on ihanat silmät, sun napa on tosi söpö ja maha pehmee, sulla on ihana ääni ja tarttuva nauru, sun herkkyys on maailman kauneinta ja sun vahvuus maailman vahvinta. Tänään on  Syömishäiriöliiton Älä laihduta -päivä . Tää on tärkee muistutus meille kaikille. Oot ihana. Kuva:  TÄÄLTÄ

Toukokuun alku. Kuuntelen, miten sade ropisee punaiselle peltikatolle. Miten minä olen tässä? Istun, sopivan tyytyväisenä, vähän väsyneenä mutten nuutuneena. Miten oikein olen selvinnyt. Kun pari kuukautta sitten olin lähes sairaalakunnossa. Vähän sitä itsekkin ihmettelen. Istun kotona, läppärini eessä, eikä mulla oo mitään hätää. Kun joku aika sitten elämässä oli synkkää, mustaa ja pimeää. Edessäpäin ei näkynyt edes pieniä valopisteitä. En uskonut, että jaksan. Yksin en olisi jaksanutkaan. Kun alkoi olla vähän enemmän oireita, soitin kotikaupunkini nuorisovastaanottoon ja sovin ajan. Oon onnellinen, että hain apua ajoissa. Siellä olen käynyt jo jonkun aikaa, ja kun kohta täytän 20, saan lähetteen kaupunkini psykiatriseen keskukseen. Siellä olisi tarkoitus käydä niin kauan, kun on tarvetta. Ootan toisaalta jo aika innolla. En tiedä, mistä se voima tuli, jonka avulla jaksoin kaikista synkimmät päivät ja viikot. Missään vaiheessa en halunnut kuolla, mutta tuntui, että olisi helpomp

Oon onnellinen. Samalla myös vähän ihmeissään. Tältäkö tää tuntu, kun ei vihaa koko ajan omaa kehoa. En sitä vielä osaa rakastaa, en edes tykätä, mutta oon alkanu hyväksyä itteeni. Hyväksyn, että mahassa on makkaroita. Mutta ne on mun ikiomia makkaroita. Ihania, omia, osa mua. Miks niitä en hyväksyis, kun ei ne halua mulle mitään pahaa. Vaikka välillä tuntuiskin siltä. Yritän opetella sitä, että voisin sanoa itselleni kauniita asioita. Olen ihana. Olen sopiva. Mulla on just sopivan kokonen pylly ja kivat tissit. Ja tää kroppa on mun oma. Oon opetellu pitämään hyvänä itteeni. Jos mun keho tarvii lepoa, en pakota ittee lenkille, mutta jos tuntuu, että täytyy päästä ulos niin menen ja nautin. Jos voisin, halaisin muutaman kuukauden takaista itteeni, kertoisin, että oot hyvä just nuin. Halaisin, pitäisin ihan lähellä ja silittäisin päätä. Puhelisin kauniita asioita. Kaikki järjestyy. Nyt tuntuu pahalta, mutta sää selviät. Muista miten vahva oot. Ja aivan sopivan kokonen. Katsoisin silm

Niin ihania, niin voimakkaita, ohikiitäviä, pidemmäksi aikaa tulevia. Sävyjä, värejä, tuoksuja, ääniä.  Erityisherkkyyttä käsittelevässä postauksessa  kerroin, miten erityisherkkänä tunnen tunteet voimakkaasti. Monesti tunteet ei oo vaan pään sisällä vaan tunnen niitä myös koko kropassa. Ahdistus puristaa ja pelko laittaa kädet tärisemään, jännitys saa vatsan sekasin. Onnellisuus tuntuu lämpimänä sydämessä. Myötätunto tuntuu siltä, kuin eläisi hetken toisen ihmisen elämää. Masennus toi mun elämään uusia tunteita. Niitten värit oli tummia, mustia. Pelko. Uudenlainen pelko. Pelko, ettei jaksa. Viha ja inho, joidenka kohteena on itse. Toivottomuus. Tulevaisuudessa ei ole mulle mitään hyvää. Syylisyys. Miten paljon huolta oon aiheuttanut. En sais kokea näin, mullahan on kaikki hyvin. Myös syömishäiriö ja jo aijemmin paniikkihäiriö toi eniten itseen kohdistuvia synkkiä tunteita. Miks just mulle. Miks oon tämmönen, liian herkkä. En kelpaa, itselleni. Tuntuu pahalta kirjottaa näitä asi