Mieleni Maassa

Taas on tullu se olo etten tiiä yhtään kuka ja millanen mää oon. Oon just semmonen itseään etsivä nuori aikuinen. Klisee. Jostain syystä tää olo ahistaa mua. Niinkuin monet muutkin asiat nykyään. Kirjotin yhteen tekstiin näin: Nyt masennus on erilaista. Kuoren sisällä ontto, tyhjä massa. Muisti on yhtä lyhyt kuin kanalla ja voimat loppuu ennenku ehin ees käyttää niitä. Se on kuristavaa tunnetta kurkussa ja pelkoja. Tunteiden aaltoilua. Sitä että se vain on minussa. Se on osa minua. Bdi kyselyssä pisteitä sain keskivaikeaan masennukseen viittaavan määrän. Luulin olevani terve, kunnes havahduin pelkoihin ja sain lääkäriajan. Onneksi nyt saan apua ja tukea. Eikä enää hävetä olla avun piirissä. Tuen tarpeessa. Jos on vinkkejä hyvästä kela-terapeutista Kuopion alueella niin saa vinkata. En jaksa enää olla masentunu. En jaksa sitä samaa paskaa mitä oon kokenu aikasemmin, ja mistä luulin päässeeni jo eroon. Toisaalta nyt tää on erilaista ja avun hakeminen menee jo rutiinilla (melkein aina

Sain lähetteen psykiatrian keskukselle. Takaisin kpk:lle. En selvinnytkään yksin. Tarviin vielä apua. Ja työkaluja siihen, miten pärjään tulevaisuudessa. Kun tulee uusi syksy, kun elän omassa kämpässä omaa elämää, kun tulee elämänmuutos, työpaikka, opiskelut. Miten sitten selviän? Jännitin lääkärikäyntiä paljon, ihan niinkuin aina. Se meni hyvin, ihan niinkuin aina. Miks aivot eivät opi, että jännittäminen on turhaa energianhukkaa? Kun koko aamun jännittää, eikä ole edellisenä yönä nukkunut kovin hyvin, voimat on ihan lopussa jo iltapäivällä. Jännittäminen on aika raskasta, ja vaikeista asioista puhuminen. Se se vasta raskasta onkin, vaikkakin ainoa keino selvitä taas vähän eteenpäin. Täyttä työtä tämä sairastaminen ja toipuminen, palkkaa jos vielä saisi. Joskus kirjoitin, että minulle tuli tunne, etten enää ole masentunut. En ollutkaan. Silloin. Kuntoutuminen ja toipuminen päätti ottaa vähän takapakkia, ja vaikka en haluaisi sitä itselle saati kenellekkään muulle myöntää, kyllä, m

Ajattelin kirjoittaa peloistani, asioista joiden pelkään tapahtuvan, pelkään välillä niin etten uskalla liikkua. Etten uskaltaisi elää. Kun pelkää niin että pelkää toteuttavansa kaikki pelkonsa. Pelko. Monesti pelkään itseäni, pelkään etten hallitse itseä ja joku ottaa minusta otteen, enkä pääse siitä pois. "Istun sängynlaidalla, aivoissa ei ole muuta kuin mustaa. Kädessäni on partaterä. Niin terävä ja niin ohut. Se piirtää käsivarteeni punaisena hehkuvia viivoja. Se ei satu, se vain tuntuu. Se helpottaa, haavoista valuu paha olo pois. Hetkeksi. Kunnes se palaa puolet suurempana. Ja lisänä syylisyys, ei tätä olisi saanut tehdä." "Juoksen, juoksen ja juoksen. En näe oikein eteenkään, mutta jatkan juoksua, en tunne mitään, mutta juoksen. En ole syönyt moneen päivään käytännössä mitään, juonut vettä ja syönyt porkkanan ja kalkkunasiivun. Silti peilistä katsoo norsunkokoinen minä. Muutamat ruoat, jotka söin väkisin muiden kanssa, oksensin lähimetsään. Kävin kävelyllä