Siirry pääsisältöön

Joku päivä en pelkää

Ajattelin kirjoittaa peloistani, asioista joiden pelkään tapahtuvan, pelkään välillä niin etten uskalla liikkua. Etten uskaltaisi elää. Kun pelkää niin että pelkää toteuttavansa kaikki pelkonsa. Pelko.
Monesti pelkään itseäni, pelkään etten hallitse itseä ja joku ottaa minusta otteen, enkä pääse siitä pois.
"Istun sängynlaidalla, aivoissa ei ole muuta kuin mustaa. Kädessäni on partaterä. Niin terävä ja niin ohut. Se piirtää käsivarteeni punaisena hehkuvia viivoja. Se ei satu, se vain tuntuu. Se helpottaa, haavoista valuu paha olo pois. Hetkeksi. Kunnes se palaa puolet suurempana. Ja lisänä syylisyys, ei tätä olisi saanut tehdä."
"Juoksen, juoksen ja juoksen. En näe oikein eteenkään, mutta jatkan juoksua, en tunne mitään, mutta juoksen. En ole syönyt moneen päivään käytännössä mitään, juonut vettä ja syönyt porkkanan ja kalkkunasiivun. Silti peilistä katsoo norsunkokoinen minä.
Muutamat ruoat, jotka söin väkisin muiden kanssa, oksensin lähimetsään. Kävin kävelyllä, sanoin. Surettaa että äiti tekee ruokaa joka menee hukkaan. En minä saa syödä mitään. Kehoni ei tarvitse mitään, minä en tarvitse mitään. Kulutan kaiken ja vielä ylimääräisiä. Kalorit jää miinukselle monia tuhansia.
Ja lopulta sydän pettää. Makaan sairaalassa kädessäni tippaletku ja nenässä nenämahaletku. Yöpöydällä on kukkia ja kortti. Ja vieressä pieni nalle."
"Olen mustassa suossa, en pääse pois, hengittäminen on vaikeaa enkä näe. Olen pimeässä sumussa, en erota sanoja, en tunnista ääniä. Olen vain, enkä tee mitään.
Kunnes minut viedään valkoiseen huoneeseen, minulle annetaan lääkkeitä, minut käsketään ylös. En pääse. En pysty. En tunne mitään. Kaikki minussa on kuollut. Vain tyhjä ruumis elää. Minua kiskotaan pois pimeästä, että näkisin vähän valoa. Kuin minua nostettaisiin syvästä kaivosta. Vaikka minulle annettaisiin tikapuut, en osaisi kiivetä."

"Yhtäkkiä en tiedä, mikä on totta ja mikä aivojen omia tuottamia tapahtumia. En tiedä tunnistanko läheiseni vai näenkö ne muuttuneina. Olen tullut hulluksi. Kuulen ja näen mitä sattuu, enkä saa selvää omista tekemisistä. Joku minussa tekee pilaa minusta. Nauraa minulle. En voi enää luottaa omiin aisteihin, en siihen mitä kuulen, mitä näen. En enää tiedä kuka olen."
Ensimmäistä kertaa jännittää ja noh, pelottaa tämän julkaisu. Haluan silti tehdä sen. Nämä kuvatut tilanteet ovat fiktiivisiä, mutta silti todellisia. Ne ovat pelkojani. Joskus sairaanhoitajani sanoi, että kun pelkään uudelleen sairastumista, tiedän, ettei sairaus ole minulle hyvä, ja pidän silloin itsestäni paremmin huolta. Toivottavasti asia on näin, enkä pelkää itseäni sairaaksi. Nämä pelot myös sai aikaan sen, että hain itselleni enemmän apua. Sain lääkäriajan, ja toivottavasti asia etenee niin, että pääsen terapiaan. En jaksa elää pelkojen kanssa, ja tiedän että niistä voi päästä eroon. 
Uskon, että vielä tulee päivä etten pelkää, tulee viikko, kuukausi, vuosi. Että en pelkää. 
"Oman pelkonsa tunnustanut on voittanut ensimmäisen pelkonsa."

Kommentit

  1. mä pelkään myös toisinaan sitä, et sairastun. toisaalta se pelko ajaa eteenpäin. sitä haluaa pysyä terveenä. halaus täältä. oot kunnon superwoman ja rohkea ❤

    VastaaPoista

Lähetä kommentti