Osa minua

Taas on tullu se olo etten tiiä yhtään kuka ja millanen mää oon. Oon just semmonen itseään etsivä nuori aikuinen. Klisee. Jostain syystä tää olo ahistaa mua. Niinkuin monet muutkin asiat nykyään.

Kirjotin yhteen tekstiin näin: Nyt masennus on erilaista. Kuoren sisällä ontto, tyhjä massa. Muisti on yhtä lyhyt kuin kanalla ja voimat loppuu ennenku ehin ees käyttää niitä. Se on kuristavaa tunnetta kurkussa ja pelkoja. Tunteiden aaltoilua. Sitä että se vain on minussa. Se on osa minua. Bdi kyselyssä pisteitä sain keskivaikeaan masennukseen viittaavan määrän. Luulin olevani terve, kunnes havahduin pelkoihin ja sain lääkäriajan. Onneksi nyt saan apua ja tukea. Eikä enää hävetä olla avun piirissä. Tuen tarpeessa. Jos on vinkkejä hyvästä kela-terapeutista Kuopion alueella niin saa vinkata.

En jaksa enää olla masentunu. En jaksa sitä samaa paskaa mitä oon kokenu aikasemmin, ja mistä luulin päässeeni jo eroon. Toisaalta nyt tää on erilaista ja avun hakeminen menee jo rutiinilla (melkein ainaki). En jaksa tätä ettei muista asioita. En jaksa tätä että aivoissa tuntuu olevan vaan sumua, ja aina en tajua mitä ajattelin tai tein tai olin tekemässä tai mitä piti tehdä. Oon ihan pihalla omasta itestä.

Myös suhde ruokaan ja kroppaan on vielä vääristyneitä. Oon yrittänyt antaa itelle luvan herkutteluun ja muuhun normaaliin syömisrytmiin. Silti päivittäin mietin sitä, pitäiskö jotenki "skarpata" ja jättää joku herkku (tai ruoka) syömättä. Lenkillä sitä aina vähän miettii kulutettavia kaloreita, vaikka välillä nautin vaan siitä fiiliksestä minkä juoksemisesta saan. Pelkään sitä että olen vain kauhea ahmatti..

Yritäppä sitte tän kaiken keskellä olla se normaali minä, joka oikeesti oon. Välillä onnistuu, välillä ei. Toivon hartaasti että pääsen sinne terapiaan ja saan siellä selkeyttä omiin ajatuksiin ja tunteisiin. Ja että selviäisin syksystä.