Vuosi.

Niin pitkä aika, mutta kuitenkin aika lyhyt. Aika tarkkaan vuosi sitten jäin pois töistä. En voinut enää jatkaa siellä ahdistuksen takia. Sillon moni näistä asioista sai uudet mittasuhteet. Voin sanoa, että tää vuosi on ollut elämäni rankin. Ehkä jotain kertoo se, etten muista alkuvuodesta muutakuin pieniä väläyksiä sieltä täältä.

Useana syksynä aijemminkin on ollut uupumusta ja kaamosmasennusta. Vuosi sitten syksyllä se paheni, sai lisäksi syömishäiriön ja ahdistuneisuuden. Diagnoosin sain vasta helmikuussa. Keskivaikea masennus. Tämä on ollut minulle keskivaikea vuosi. Viime joulukin on jollakin tavalla vähän hämärän peitossa. Kuvissa olen iloinen. Näen silti niissä silmissä sen hädän ja pelon. Jaksanko enää?

Vaikka tää matka tähän asti on ollut rankka ja pelottava, se on muuttanut minua ihmisenä ja lähentänyt välejä tärkeimpien ihmisten kanssa. Ehkä tällä kaikella on oma tarkoituksensa.

Päivääkään en vaihtaisi pois, vaikka pahimpina päivinä ja hetkinä pelkäsin. Pelkäsin paljon. Etten enää jaksa. Jokaisesta päivästä silti selvisin, vaikkei sitä siinä hetkessä uskokkaan. Masennuksessa ja syömishäiriössä ei ole mitään kaunista tai romanttista. Mutta tämä on kasvattanut minua.

Pelkään silti usein. Että masennus pahenee, etten sitten jaksakkaan. Että jään yksin. Että en enää hallitse itseäni. Pelkään, etten löydä paikkaani.

Mutta tiedän, että sillon, jos on paha olla, voin soittaa äitille, nukkua sen vieressä yön ja pitää kädestä kiinni. Ja koska ollaan tähänkin mennessä selvitty kaikesta, me selvitään mistä vaan. Äiti on ollut mulle kaikista vahvin tuki tämän vuoden aikana. Kiitos. <3