Mieleni Maassa

Aamu alkoi vähän väsyneenä, mutta jo ulkona kävellessä olo oli ihan erilainen. Syysaamun pieni kirpeys, kastepisarat nurmikolla timanttien tavoin. Aamuauringon kirkkaat säteet. Nyt voisin omalle sairaanhoitajalle kertoa vihdoin, että menee hyvin, paremmin, eikä minua pelota. Voin kertoa, miten siskonlapset tuovat iloa ja että olen jaksanut taas leipoa. Kertoa unelmista, jotka ovat lähempänä.  Sairaanhoitajani kanssa jutellessa tunti menee nopeaa. Sille voin kertoa hyvillä mielin niistä pienistä asioista, joista nautin. Tai niistä hetkistä, kun kaikki tuntuu pahalta. T kuuntelee, kysyy lisäkysymyksiä, tarkentaa ja ns palauttaa kertomani. Palautuksella tarkoitan sitä, että T kertaa minun kertomani. Tässä kuulen omat tunteeni toisen suusta ja varmistun, että T ymmärsi. Monesti apu ja helpotus on jo sinänsä puhua asiat läpi, mutta toisinaan mietitään yhdessä mikä oloani helpottaisi.  Ihanin ohje T:ltä minulle oli sairasloman ajalle, että teen niitä asioita joista saan iloa....

Tuntuu hyvältä kun jaksaa taas paremmin. Joku aika sitten lääkeannosta nostettiin, ja nyt alkaa huomata sen vaikutusta. Oikeestaan ei oo muistanu ees aatella koko lääkitystä, ennenkuin nyt tajusin,  että tässähän on ollut aika mukavia päiviä. Mukava päivä on mulle semmonen, että jaksan tehä asioita, saan nukuttua, syötyä eikä paljoa ahdista. Semmosia päiviä on ollut tässä nyt jo usseemmin. Enkä muista millon viimeks on oikeesti kunnolla ollut paha olo. Ihana on ollu myös huomata, ettei oma kroppa tunnu pahalta vaan just sopivalta.  Parasta oli saaha tärkeä ja rakas ystävä käymään.  Elokuu on kohta ohi. Toivon, että syyskuussa jaksan lenkkeillä taas, kunhan tää yskä helpottaa. Että on kauniita aamuja, joista saa voimaa pimeneviin iltoihin.  Syksyn, tulevaisuuden ja työn tai mahdollisen opiskelun ajattelu ei tunnu pahalta, enemmänkin ihan normaalilta. Jopa hyvältä. Näen siellä valoa enemmän. Kyllä tää tästä. 

Joskus mietin, onko masennuksesta tullut minulle suojakuori. Sen alle on helppo jäädä. Siitä ei kysellä paljoa. Annetaan ehkä olla. Minulla on masennus. Enempää ei tarvitse sanoa. Äiti kysyi joskus, että kiintyykö siihen? Ettei uskalla päästää irti. Ensin ajattelin, että ei masennukseen voi kiintyä, ei voi. Mutta toisaalta. Muutos pelottaa aina, ja tuttu tuntuu turvalliselta, vaikka se ei olisi hyväksi. Masennuksesta toipuminen on pitkä prosessi, eikä sitä voi pakottaa. Kuitenkin, jos antaisi luvan päästää irti. Antaisi masennukselle luvan olla, mutta mennä. Ei pitäisi kiinni. Se ei vielä tarkoita etten olisi vielä sairasloman tarpeessa. Tämä on yksi askel toipumisessa. Minun toipumisessani. Matkalla kokonaiseksi.

On myöhä ilta. Tavallisesti olisin jo iltapalalla, mutta nyt kävelen läheisen lammen rantaa. Päivä on ollut lämmin, vaikka ilmassa tuntee jo syksyn kirpeyden. Olen tulossa siskon luota. On hiljaista. Vain muutama ihminen tulee vastaan. Koiraa lenkittämässä.  Ilta on hämärtynyt, muutama pilvi kertoo auringon joku aika sitten laskeneen. Ilma tuntuu joltain väriltä, ehkä hieman persikkainen. Se tuntuu pehmeältä. Juuri sopivan keveä, yhtä aikaa viileä ja lämmin. Tuuli lennättää maitohorsman höytyviä ilmassa.  Olen jollakin tapaa omassa kuplassani, mutta silti luonto pääsee lähelleni. Pysyn kuplassani, suojaan itseäni kylmältä. Kupla tuo minulle turvaa, mutta joskus myös yksinäisen olon. Tunteen, etten osaa olla ilman sitä, pelon, että ilman kuplaa satutan itseäni. Tai että ilman kuplaa minusta näkyisi liikaa, olisin liian avoin.  Luonto pääsee kuplani sisälle. Pilvet, valo, värit, sade. Niistä minä elän. Tänä vuonna tunnen syksyn vahvemmin. 

Miten helposti sitä alkaa itseä vertaamaan muihin. Monella on alkanut opiskelut, työt, uudet harrastukset. Minulla ei ala mikään. Marraskuussa mahdollisesti aloitan työkokeilun, mutten siitäkään osaa sen enempää vielä sanoa. Kuitenkin on olemassa suunnitelma kuntoutuksesta takaisin työelämään. Muille syksy on uusia asioita, uusi sivu elämässä. Minulle tämä on lauseen loppu. Kävin juttelemassa sairaanhoitajani kanssa. "Nyt on sinun aikasi, teet asioita mistä nautit ja mitä jaksat tehdä." Minun työni on nyt kuntoutua. Työnkuvaan kuuluu tehdä jotain, mistä saa iloa, levätä hyvin ja olla. Koko ajan ei ole pakko jaksaa, ja aina jos voimia on, saa jaksaa. Jos vain muistaisi, että tämä on minun syksyni, eikä tämän tarvitse olla yhtään erilainen. Vaikka kaikki muut opiskelevat, muuttaa uusille paikkakunnille, lähtee töihin. Minun ei nyt tarvitse. Joskus tuntuu pahalta, kun ei jaksaisi oikein mitään. Tuntuu pahalta, etten voi elää tavallista 20 vuotiaan nuoren naisen elämää. Toi...

Klo 4:42. Istun koneella. Koko yönä en ole nukkunut. Kolmeen asti yritin nukkua, lepäsin ja pyörin sängyssä. Tulin syömään vähän, joskus se helpottaa. Ei auttanut. Ja nyt istun tässä. Näitä kokonaan tai puoliksi unettomia öitä on ollut nyt vähän enemmän. Pitäisi kalenteriin merkata, niin pysyisi laskuissa. Osaisi lääkärille ja sairaanhoitajalle sitten kertoa. Yritän olla miettimättä syksyä. Mutta luulen, että alitajunnassa se kuitenkin huolettaa. Ettei sitten saa nukutuksi. En tiedä onko parempi, etten mieti sitä ja koitan elää hetkessä, vaikken sitä kokonaan osaa unohtaakkaan, vai miettiä ja jutella vaikka sh:lle siitä, jos sitten saisi nukutuksi. Koska tää, etten nuku, ei ainakaan voi olla kovin hyväksi. Ja jos joskus haluan olla töissä tai opiskella, niin silloin ei paljon tarviis näitä öitä olla. Tämä yö oli ensimmäinen, kun melatoniini ei vaikuttanut. Yleensä muulloin oon saanut nukutuksi ainakin puoli neljän tienoolle, ja monesti nukahtanut muutaman hetken päästä uudelleen. ...

Mennessäni ensimmäisen kerran Psykiatrian keskuksen vastaanotolle minua jännitti. Tiesin, että täältä saan apua, mutta silti. Täytin esitietolomakkeen ja join vettä. Hermostuksissä selasin kännykkää ja pyörittelin laukun hihnaa kädessä. Olo oli sekava. Minä, täällä. Jokaisella kerralla on jännittänyt vähemmän. Mun sairaanhoitaja on niin ihana, etten enää sitä jännitä. Lääkärit ja sosiaalityöntekijätkin on tosi hyviä ja ammattitaitoisia. Niistä huomaa, että ne haluaa auttaa. Ne näkee mussa toivoo sillon kun en ite sitä huomaa. Joskus sitä ajattelee, että miten minusta tuli kpk:n asiakas, tai potilas. Mielenterveyspotilas. Tai mielenterveyskuntoutuja. En tiiä mikä niistä on oikee termi. Mutta kun on istunut kpk:n aulassa odottelemassa, oon tajunnu, että siellä kaikki muutkin on aivan ns tavallisia ihmisiä. Ei niistä ulospäin kukaan tietäis. Vastapäätä odotushuonetta tulee istumaan mies, alle 40v. Hän täyttää esitietolomaketta. Jalassa on suorat housut, päällä kauluspaita. Hiukset k...

Ihana reissu takana, mutta aina on ihaninta palata takaisin kotiin. Näin paljon ihania ihmisiä, tutustuin uusiin ja rentouduin merenrannalla. Ainoa asia mikä hankaloitti elämää oli IBS-oireet, jotka näköjään reissuissa pahenee. No, niittenkin kanssa sitä ihmeesti oppii elämään.  Nyt olo on tavallisen hyvä. Välillä nukkuminen on ollut hankalaa, mistä johtuen oon nukkunu päiväunia ja ollut väsyneempi. Toisaalta väsymys kuuluu mulla myös reissusta palautumiseen. Yks aamu, kun en saanut nukuttua kävin lenkillä. Helle oli poissa ja sade oli kirkastanut värit. Kostea metsä tuoksui niin voimakkaalle. Sammalen, kuusen, sateen ja saniaisten tuoksu. Väritkin oli jo vähän syksyyn kallistuneita. Kukkineet maitohorsmat ja auringon polttama heinikko. Aurinko teki vesipisaroista kristallia kuusenoksille. Silloin tuntui, että tänne minä kuulun.  Elokuu on vasta alussa, mutta silti sitä on alkanut jo miettiä syksyä ja omaa jaksamista. Toisaalta vähän pelottaa jopa, mutta toisaalta, taas...