Miten helposti sitä alkaa itseä vertaamaan muihin. Monella on alkanut opiskelut, työt, uudet harrastukset. Minulla ei ala mikään. Marraskuussa mahdollisesti aloitan työkokeilun, mutten siitäkään osaa sen enempää vielä sanoa. Kuitenkin on olemassa suunnitelma kuntoutuksesta takaisin työelämään.
Muille syksy on uusia asioita, uusi sivu elämässä. Minulle tämä on lauseen loppu. Kävin juttelemassa sairaanhoitajani kanssa. "Nyt on sinun aikasi, teet asioita mistä nautit ja mitä jaksat tehdä." Minun työni on nyt kuntoutua. Työnkuvaan kuuluu tehdä jotain, mistä saa iloa, levätä hyvin ja olla. Koko ajan ei ole pakko jaksaa, ja aina jos voimia on, saa jaksaa.
Jos vain muistaisi, että tämä on minun syksyni, eikä tämän tarvitse olla yhtään erilainen. Vaikka kaikki muut opiskelevat, muuttaa uusille paikkakunnille, lähtee töihin. Minun ei nyt tarvitse.
Joskus tuntuu pahalta, kun ei jaksaisi oikein mitään. Tuntuu pahalta, etten voi elää tavallista 20 vuotiaan nuoren naisen elämää. Toisinaan tuntuu epäreilulta. Etten ole se iloinen, nauravainen ja tekevä Soila. Välillä tätä sairautta on vaikea hyväksyä.
Masennuksesta kuntoutuminen ja toipuminen on ollut minulle kuin kiipeäisi jyrkkää kivistä vuorenrinnettä ylös. Ensin on ollut pohjalla, ja kun taakseen katsoo, ei sinne enää haluaisi takaisin. Kuitenkin välillä voi levähtää, katsoa maisemia ja jatkaa sitten matkaa. Joissain kohtaa rinne on kivisempää ja jalat rakoilla, mutta toisinaan polku on vähän selkeämpi. Kuitenkin tiedän sen, että kun pääsen sinne ylös, on maisemat kauniit ja ilma kirkas. Sinne on tietysti vielä vähän matkaa. Ja voi siellä ylempänäkin olla hankalaa. Ilma on ohuempaa ja tuuli kylmempi. Mutta tämän matkan aikana on vahvistunut. Vaikka ei se helppoa ole ollut.
Välillä täytyy muistuttaa itseä niistä hyvistä asioista. Siitä, miten paljon olen itsestä oppinut tämän matkan aikana. Miten paljon paremmin ymmärrän muita. Ja miten niistä pienistä asioista on joskus saanut eniten voimaa jaksaa.
Muille syksy on uusia asioita, uusi sivu elämässä. Minulle tämä on lauseen loppu. Kävin juttelemassa sairaanhoitajani kanssa. "Nyt on sinun aikasi, teet asioita mistä nautit ja mitä jaksat tehdä." Minun työni on nyt kuntoutua. Työnkuvaan kuuluu tehdä jotain, mistä saa iloa, levätä hyvin ja olla. Koko ajan ei ole pakko jaksaa, ja aina jos voimia on, saa jaksaa.
Jos vain muistaisi, että tämä on minun syksyni, eikä tämän tarvitse olla yhtään erilainen. Vaikka kaikki muut opiskelevat, muuttaa uusille paikkakunnille, lähtee töihin. Minun ei nyt tarvitse.
Joskus tuntuu pahalta, kun ei jaksaisi oikein mitään. Tuntuu pahalta, etten voi elää tavallista 20 vuotiaan nuoren naisen elämää. Toisinaan tuntuu epäreilulta. Etten ole se iloinen, nauravainen ja tekevä Soila. Välillä tätä sairautta on vaikea hyväksyä.
Masennuksesta kuntoutuminen ja toipuminen on ollut minulle kuin kiipeäisi jyrkkää kivistä vuorenrinnettä ylös. Ensin on ollut pohjalla, ja kun taakseen katsoo, ei sinne enää haluaisi takaisin. Kuitenkin välillä voi levähtää, katsoa maisemia ja jatkaa sitten matkaa. Joissain kohtaa rinne on kivisempää ja jalat rakoilla, mutta toisinaan polku on vähän selkeämpi. Kuitenkin tiedän sen, että kun pääsen sinne ylös, on maisemat kauniit ja ilma kirkas. Sinne on tietysti vielä vähän matkaa. Ja voi siellä ylempänäkin olla hankalaa. Ilma on ohuempaa ja tuuli kylmempi. Mutta tämän matkan aikana on vahvistunut. Vaikka ei se helppoa ole ollut.
Välillä täytyy muistuttaa itseä niistä hyvistä asioista. Siitä, miten paljon olen itsestä oppinut tämän matkan aikana. Miten paljon paremmin ymmärrän muita. Ja miten niistä pienistä asioista on joskus saanut eniten voimaa jaksaa.
Kommentit
Lähetä kommentti