Kaikki ihmiset

Mennessäni ensimmäisen kerran Psykiatrian keskuksen vastaanotolle minua jännitti. Tiesin, että täältä saan apua, mutta silti. Täytin esitietolomakkeen ja join vettä. Hermostuksissä selasin kännykkää ja pyörittelin laukun hihnaa kädessä. Olo oli sekava. Minä, täällä.

Jokaisella kerralla on jännittänyt vähemmän. Mun sairaanhoitaja on niin ihana, etten enää sitä jännitä. Lääkärit ja sosiaalityöntekijätkin on tosi hyviä ja ammattitaitoisia. Niistä huomaa, että ne haluaa auttaa. Ne näkee mussa toivoo sillon kun en ite sitä huomaa.

Joskus sitä ajattelee, että miten minusta tuli kpk:n asiakas, tai potilas. Mielenterveyspotilas. Tai mielenterveyskuntoutuja. En tiiä mikä niistä on oikee termi. Mutta kun on istunut kpk:n aulassa odottelemassa, oon tajunnu, että siellä kaikki muutkin on aivan ns tavallisia ihmisiä. Ei niistä ulospäin kukaan tietäis.

Vastapäätä odotushuonetta tulee istumaan mies, alle 40v. Hän täyttää esitietolomaketta. Jalassa on suorat housut, päällä kauluspaita. Hiukset kammattu sivulle ja ranteessa kello. Mietin, jännittääköhän häntä..?
Viereiselle penkille istuu vanhempi naisihminen. Hiukset kauniilla kiharoilla, vähän jo hopeaa ohimoilla. Päällä kesäinen kukkatunika ja valkoiset caprit. Jalassa Eccon kengät. Klassinen olkalaukku ja kultainen ketju ranteessa. 
Läheiselle sohvalle tulee nuori. Farkut ja huppari. Jalassa Niken lenkkarit ja napit korvissa. Naputtelee jalalla rennosti. Katse on avoin ja iloinen. 
Nainen, ehkä lähempänä kolmeekymmentä, tulee istumaan muutaman penkin päähän. Hiukset reippalla ponnarilla ja päällä farkut ja raidallinen paita. Kännykän takakuoressa kuva pienestä lapsesta. Iho ruskettunut ja olemus rauhallinen. Hymyilee laittaessaan viestiä.

Ja täällä nämä kaikki ihmiset, sulassa sovussa. Kaikki saamassa apua, tukea ja kuuntelijaa. Kuka mihinkin asiaan. Mikäs minun on täällä ollessa. Illalla tuli mieleen, että kun miettii, miten monella on jossakin elämänsä vaiheessa jonkunlaisia haasteita mielenterveyden kanssa, niin tämähän on yhtä lailla normaalia kun murtuma tai tapaturma. Kuinka monelle tulee jossakin elämänsä vaiheessä murtuma tai joku haaveri, mikä tarvitsee lääkäriä. Veikkaan että aika monelle.

Toiset tarvii enemmän aikaa että murtuma luutuu paikalleen, ja saattaa tarvita arjessa enemmän apua. Toisella joku haaveri voi mennä kerrasta kuntoon, ja tikkien poiston jälkeen jää vain siisti arpi.
Ihan samalla tavalla, on niitä, jotka tarvii enemmän apua jaksamiseen ja mielenterveyden ongelmiin. Saattaa tarvita vuosien ajan. Sitten toisilla se helpottaa muutamalla keskustelukerralla.

Mutta kaikista parasta olisi, jos ei kenellekkään jäisi avohaavoja, vaan siistejä arpia. Arpia, missä iho on hieman pehmeämpi, ja jotka muistuttaa jostain ajasta elämässä. Sellaisia arpia, joiden katsominen tai koskeminen ei satuta.

Kuvaukset ihmisistä on fiktiivisiä.