Vain tunne

Oon ihminen, joka tuntee asiat voimakkaasti, ja joskus tunteet muuttuu mun pään sisällä todeksi. Tiedän, että tunne on vain tunne, eikä se aina ole totta. Mutta joskus tunne tuntuu niin isolta ja voimakkaalta, että sitä on vaikea ajatella "vain tunteena". Ja monesti ne negatiiviset tunteet on niitä jotka muuttuu todeksi, siellä oman pään sisällä.

Joskus minulla on yksinäinen olo. Tunne siitä, että olen ihan yksin. Ettei minulla ole ystäviä. Vaikka minulla on ympärillä paljon ihania ja rakkaita ihmisiä, aidosti välittäviä, mahtavia, erilaisia. Muutama ystäväni asuu kauempana, ja täällä kotipaikkakunnalla ympärilläni on perhe ja muutamia kavereita/tuttuja. Isosisko on samalla sisko, että yksi läheisin ihminen minulle. Oikeastaan koko siskoni perhe. Siellä ei ole koskaan yksinäinen olo. 

Minulta ei siis puutu mitään. En tiedä mistä yksinäisyyden tunne joskus tulee. Kun näen ikäisteni viettävän mukavaa viikonloppua ihanassa kaveriporukassa. Kun taas muistan, ettei minulla ole sellaista "omaa porukkaa". En tiedä, viihtyisinkö edes isossa porukassa.. Silti sitä joskus kaipaa. Joskus on muutenvain allapäin ja tuntuu, ettei kannata omasta fiiliksestä kertoa, koska kaikilla on omiakin murheita ja omat menot. Vai onko se sittenkin vielä minussa oleva masennus, joka koittaa syöttää päähäni ajatusta etten kelpaa..? 

Tässä sairastaessa on huomannut kuitenkin maailman ihanimman asian, sen, miten moni kuitenkin välittää, huolehtii ja haluaa kysellä ja kertoa kuulumisia, olla mukana. Kun joku yllättäen kysyy kuulumisia, laittaa snäppiä, muistaa minut. Se on ihan parasta. Ja jos mikään ei auta yksinäiseen oloon, menen siskoni luo, halin tädin rakkaita ja saan kokea niin paljon välittämistä ja huolenpitoa ja rakkautta. Siellä unohtuu yksinäinen olo. 

Olen oppinut, miten arvokkaita läheiset ja ystävät on. Ja jokaisesta olen kiitollinen. Silti joskus tulee se voimakas tunne siitä, että olen yksin. Kun tällä hetkellä en opiskele, ei ole opiskelukavereita. Tälle paikkakunnalle muutin kun olin suhteellisen huonossa (huonoimmassa) kunnossa, ei ollut voimia tutustua ihmisiin, eikä sen jälkeen ole oikein saanut aikaiseksi. Toisaalta olen myös vähän kotihiiri. Nautin perheen seurasta, leipomisesta ja neulomisesta. Jokseenkin mökkihöperömummeroainesta.

Tämän tekstin pointti.. oli siis se, että toisinaan on yksinäinen olo. Vaikka minulla on ihania ihmisiä ympärillä. Ja miten se tunne tuntuu valtaavan tilaa muilta ajatuksilta. Mutta opettelen elämään näitten omien hassujen tunteiden ja ajatusten kanssa. Ja uskon, etten ole ainoa, jolla joskus on hyvinkin yksinäinen olo.

Tämän tekstin julkaisu tuntuu hullulta ja vähän uhkarohkealta. Mutta menköön.