Sinä aamuna

Yhtenä aamuna kun heräsin, olo oli onnellinen. Väsytti vielä, muttei niin että se olisi vaikuttanut fiilikseen. Nousin istumaan, ja niinkuin joka aamu vähän yli vuoden verran, napsautin lääkelistasta masennuslääkkeen kädelle. Katsoin sitä pientä valkoista pyörylää. Olo oli hyvä. Nappasin sen suuhun ja huuhtelin alas vedellä.

Sinä aamuna tajusin, etten ole enää masentunut. Lääkkeiden syöntiä en aijo vielä lopettaa, sen aika on joskus myöhemmin. Olin kyllä tiedostanut, että hyviä päiviä on enemmän kuin huonoja, ja ettei huono fiilis saa minua valtaansa samalla tavoin kuin aikaisemmin. Olin huomannut, että nukun paremmin, jaksan muutenkin paremmin ja tulevaisuus ei enää ole se musta ja pelottava. Silti tuona aamuna se kirkastui minulle täysin.

Jollain tavalla voittajafiilis. Ja vaikka toipuminen jatkuu vielä ehkä pitkäänkin, niin tämä tuntuu minulle tärkeältä etapilta. Että voin itse rehellisesti sanoa voivani hyvin. Psykiatrian keskuksella käynnit luultavasti myös loppuu pikkuhiljaa kesään mennessä, jolloin olen siellä käynyt vuoden verran. Parasta on se tuki mitä sieltä olen saanut, ja kun sh:ni sanoi, voin aina soittaa ja käydä siellä, jos siltä tuntuu.

Tuntuu hullulta ajatus siitä, että vähän yli vuosi sitten lääkäri sanoi, että masennukseni on keskivaikean ja vaikean rajamailla. Tää matka on ollu tähän asti rankka, mutta hyvän hoidon ja ihanan tukiverkon avulla siitä ei ole tullut ylivoimaista. Ja kaiken tämän jälkeen, tunnen itseni vahvemmaksi, tunnen itseni ja omat rajani. Minulla on omat haasteeni, mutta niinkai meillä kaikilla. Lienee tärkeintä on tiedostaa ne ja hyväksyä itsensä kaikkinensa.