Suojassa

Katsoin yhden ihanan mystorya. Hän puhui siitä miten lapsuuskuvassa oleva pieni ihminen on hassu ja silti häntä rakastettiin. Että minne se tunne siitä välillä katoaa, miksi ei muista että minua rakastetaan. Tästä tuli minulle niin hyvä mieli.

Lapsuuteni oli ihana, sain elää sisarusten keskellä ja olla kotona esikoulun alkamiseen asti.
Vanhempien huomio oli tietysti myös muualla. Silti aina oli seuraa ja leikkikavereita.
Tämän ansiosta minulla on läheiset välit kaikkiin sisaruksiini. Tiedän, että jokainen heistä välittää
ja rakastaa ja on aina tukena ja turvana. Kolmen isoveljen ja yhden pikkuveljen suojissa tiedän,
että jos minua joku yrittää satuttaa, en varmasti jää ilman turvaa.
Isosisko on enemmän kuin sisko, ystävä. Samoin kaksi pikkusiskoani.

Tiedän, että vaikka en luottaisi omiin siipiini, tai tulisi elämässä mitä tahansa vastaan, minulla on perhe johon voin luottaa 100%. Ja tiedän, että kelpaan tällaisena kuin olen.
Ja vaikka itse en hyväksyisi itseäni tai osaisi rakastaa, satuttaisin itseäni tai turhautuisin herkkyyteeni,
makaisin masentuneena tai kipuilisin loppuneen seurustelun takia, en koskaan ole yksin.

Minua on rakastettu silloin kun olin pieni ja ujo ehkä hieman pelkuri isoveljien mielestä,
eikä se rakkaus ole mihinkään hävinnyt. Joskus sitä ei vain muista, ja siksi halusin tämän kirjoittaa.
Muistutuksena itselle.

Tiedän, ettei kaikissa perheissä ole sama tilanne, ja tiedän, että olen saanut elämääni enemmän kuin osaisin ikinä pyytää. Ja siitä olen kiitollinen.