Opettelen rakastamaan

Minulla ei ole koskaan diagnosoitu syömishäiriötä. Koen kuuluvani siihen jäävuoren pinnan alla olevaan joukkoon.

Mistä kaikki alkoi, ja mitä oikein tapahtui..? Tässä postauksessa kerron enemmän, mistä kaikki lähti.

Mun tilanne on jo huomattavasti parempi, kun kirjottaessani tätä postausta. Ei musta ulospäin näe, että minulla on syömishäiriö. Koska on se vielä mukana, mutta enää hyvin pienesti. Mistään mielenterveysongelmasta ei toivuta kovinkaan nopeasti.

Syömishäiriöön liittyy vahvasti vääristynyt kehonkuva. Sitä ei myöskään usein huomaa, muutakuin läheisimmät ihmiset, jos nekään. Syömishäiriötä sairastava näkee itsensä vääränlaisena, alempiarvoisena. Peilistä ei koskaan näy mitään kaunista, rakastettavaa.

Terveelläkin ihmisellä on varmasti toisinaan, joskus enemmän, joskus vähemmän, niitä päiviä, kun oma kroppa ei tunnu hyvältä ja olo on epämiellyttävä. Ero on siinä, että syömishäiriö-oireisena kaikki ajatukset ohjautuvat itsensä inhoamiseen, vihaamiseen ja lopulta siihen, että tekee itselleen pahaa syömisen tai syömättömyyden kautta.

Syömishäiriö on sairaus, eikä ketään oireilevaa tai sairastavaa saa syyttää siitä. Se vain pahentaa taakkaa, koska hän itse syylistää jo valmiiksi itseään kaikesta. Ulkopuoliselle sairaus näyttäytyy varmasti ristiriitaisena, koska sitähän se on.

Mulla sairaus oireili mm. syömättömyytenä, ruokavälien venyttämisenä, ruoka-annosten pienentämisenä ja itselle valehteluna. "Ei mulla ees oo nälkä.."
Näin itseni liian isokokoisena, vaikka todellisuudessa olin normaalipainon alarajoilla. Koin, etten ole rakastettava näin, mutta jos olisin vielä hieman laihempi..

Kehonkuva oli vääristynyt, ja usein inhosin olla omassa kropassani. Tunsin ikäänkuin vierautta omaa itseä kohtaan. En enää tuntenut minua. Vasta lenkin ja olemattoman pienen aamupalan jälkeen tunsin hetken oloni hyväksi. Olo oli kevyt. Todellisuudessa minua huimasi, väsytti ja paleli. Liikuin lisää.

Silti joka kerta, kun peilistä katsoi, näin virheitä. Tuosta ja tuosta pitäisi saada vähän pois. Minulla lähti hiuksia, paljon. Farkut oli liian isot ja paidat, jotka ennen oli tiukkoja, olikin löysiä. Pitkään syytin ibs:ää, ja sillä sai helposti selitettyä laihtuminen ja syömättä jättäminen.

Kun suolisto-oireita tutkittiin, ultraaja sanoi, että helposti näkyi kaikki, kun olen niin hoikka. Olin aivan ihmeissään. Minäkö? En usko. Melkein huvittuneena kerroin äitille, mitä sain kuulla. Eräs lääkäri aikaisemmin kyseli syömishäiriö-oireista. Hänelle kerroin rakastavani ruokaa ja leipomista. Ja rakastinkin. Omaa kehoani vain en enää osannut rakastaa.

Oon ottanut jo monta isoa askelta tuosta. En voi sanoa osaavani rakastaa omaa kehoa, mutta olen oppinut hyväksymään. Myös ne virheet ja mahamakkarat. Katsoin kuviani tuolta ajalta. Olin selvästi hoikempi, mutta silmissä katse oli surullinen ja eksynyt. Harvassa kuvassa hymyilen.
Olen saanut takaisin tuplaleuan ja hymyn.

Kuten sanoin, matka tulee olemaan pitkä. En ole vielä parantunut syömishäiriöstä, en vielä ole terve. Opettelen sanomaan itselleni, olen kaunis. Peilistä en näe enää vain virheitä. Näen kauniit silmät, ihanan väriset hiukset ja terveen ihon. Näen sopivan kokoisen Soilan.

Olen opetellut olemaan syylistämättä itseä syömisestä. Ei suklaata, kanakastiketta tai mehua tarvitse ansaita. Eikä herkuttelulle aina tarvitse olla syytä. Olen opetellut myös syömään säännöllisesti. Huomaan heti, jos ruokailut menee huonosti. Kuulostaa hassulta, mutta minulla on kännykässä muistutus jokaisesta syömisestä. En voi unohtaa ruokaa, välipalaa tai iltapalaa.

Vääristyneen kehonkuvan ja ruokasuhteen korjaamiseen menee aikaa ja joskus aika paljon voimia. Kuitenkin, pienistä asioista tulee suuria. Tänään ostin itselle berliininmunkin ja nautin siitä koko sydämellä ja sanoin itselleni; olen hyvä näin. Tein ihanan hemmottelukuorinnan.
Pikkuhiljaa, askel kerrallaan opettelen rakastamaan minua.

Muista, Sinä olet kaunis. Olet sopiva juuri noin.

Ps. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa paaljon pidemmästi, ja varmasti jäi jotain tärkeetä puuttumaan, mutta saa nyt luvan kelvata.