Perjantai-ilta. Kotona seurana kynttilöitä ja hyvää musiikkia. Siivoan keittiön kiiltäväksi sillon kun siltä tuntuu. Ennen sitä makoilin sohvalla kännykän kanssa enkä oikeastaan osaa kaivata mitään muuta. Viltti päällä ja hyvä tyyny. Maalailen syksyn värejä pienelle maalauspohjalle.
Vien kuihtuneet kukat vihdoin parvekkeelta biojätteeseen. Teen asioita omaan tahtiin. Välillä olen tekemättä mitään. Nautin. Yksin oleminen on minulle luontevaa. En ole pitkään aikaan ahdistunut yksin ollessani. Sillon voin olla täysin oma itseni.
Olen usein yksin. Nautin hiljaisuudesta. Toisinaan kuuntelen musiikkia tai katson jotain mielenkiintoista. Käyn ehkä lenkillä tai luen kirjaa. Kirjoitan tai maalaan. Nykyään tykkään myös piirrellä. Sometan. Siivoan tai jumppaan. Leivon tai haaveilen koirasta. Joskus nukun päiväunet.
En koe olevani yksinäinen, vaikka ikäisiäni kavereita minulla ei paljoa ole, enkä siis kovin paljoa vietä aikaa ystävien tai kavereiden kanssa. Läheisimmät ystävät asuu sen verran kaukana, että harvoin näkee, mutta usein soitellaan ja viestitellään. Kuitenkin niitä tärkeimpiä ihmisiä, ketä minulla on ympärilläni, ja kenen kanssa vietän aikaa on perhe. Minulla on maailman ihanimmat vanhemmat, ja äitin kanssa kaupassa käyminen on aina mukavaa. Joskus vaan rupatellaan ja nauretaan. Usein olen myös pikkuveljen kanssa, joka on enemmän kuin vain veli. Ystävä ja aina niin mahtavaa seuraa. Kotona on myös kaks pikkusiskoa. Rakastan.
Isosisko ja sen perhe on myös paljon elämässä. Rakastan tätin pieniä murusia. Sanat ei riitä kertomaan miten tärkeitä nää pienet ihmiset mulle on. Perhe on tärkein.
Oon ehkä silti vähän erakkoluonne. Usein tilanteet, joihin liittyy paljon ihmisiä, on mulle todella raskaita ja väsyttäviä. Uusiin ihmisiin tutustuminen on mukavaa, mutta mielummin niin, että voin keskittyä yhteen ihmiseen kerralla. Joskus on tietysti ihan hyvä ja toisinaan pakko olla ihmisten kanssa enemmän, mutta niitten hetkien/päivien jälkeen tarviin tietyllä tavalla lepopäiviä. Hiljaisuutta ja yksin olemista.
Kuitenkaan tää mun introverttiys ei ainakaan vielä oo koulussa tai työelämässä näkyny kovin vahvasti. Kun opiskelin lähihoitajaksi, koulussa oli aivan tosi mukavaa ja opiskelukaverit oli aivan mahtavaa seuraa. Joku vois miettiä, miks oon lähteny sosiaali- ja terveysalalle jos en oo kovin sosiaalinen. Kuitenkin ajattelen, että tuolla alalla tarvitaan enemmän ihmisten kohtaamis-taitoja kun sosiaalisuutta. Toki jälkimmäisestäkin on paljon hyötyä. Mullakin sosiaalisuutta on ihan riittävästi.
Joskus kuitenkin mietin, miksi en ole ns samallainen kuin muut mun ikäiset. Välillä olo on yksinäinen, mutta kotiin voi aina mennä tai siskon luokse. Siellä mut otetaan halaten vastaan. Ja pikkuhiljaa oon alkanu oppia, ettei meidän kaikkien tarvii olla samallaisia. Ja että mää nyt vaan oon tämmönen, ja ihan hyvä ja arvokas näinkin.
Toivottavasti tästä ei saa käsitystä etten tykkäis ihmisistä, koska se ei ollu tarkotus. Oon kiitollinen niistä, jotka on mun elämässä, ja niistä, jotka on pysyny mukana, vaikka on ollu vaikeeta.
Vien kuihtuneet kukat vihdoin parvekkeelta biojätteeseen. Teen asioita omaan tahtiin. Välillä olen tekemättä mitään. Nautin. Yksin oleminen on minulle luontevaa. En ole pitkään aikaan ahdistunut yksin ollessani. Sillon voin olla täysin oma itseni.
Olen usein yksin. Nautin hiljaisuudesta. Toisinaan kuuntelen musiikkia tai katson jotain mielenkiintoista. Käyn ehkä lenkillä tai luen kirjaa. Kirjoitan tai maalaan. Nykyään tykkään myös piirrellä. Sometan. Siivoan tai jumppaan. Leivon tai haaveilen koirasta. Joskus nukun päiväunet.
En koe olevani yksinäinen, vaikka ikäisiäni kavereita minulla ei paljoa ole, enkä siis kovin paljoa vietä aikaa ystävien tai kavereiden kanssa. Läheisimmät ystävät asuu sen verran kaukana, että harvoin näkee, mutta usein soitellaan ja viestitellään. Kuitenkin niitä tärkeimpiä ihmisiä, ketä minulla on ympärilläni, ja kenen kanssa vietän aikaa on perhe. Minulla on maailman ihanimmat vanhemmat, ja äitin kanssa kaupassa käyminen on aina mukavaa. Joskus vaan rupatellaan ja nauretaan. Usein olen myös pikkuveljen kanssa, joka on enemmän kuin vain veli. Ystävä ja aina niin mahtavaa seuraa. Kotona on myös kaks pikkusiskoa. Rakastan.
Isosisko ja sen perhe on myös paljon elämässä. Rakastan tätin pieniä murusia. Sanat ei riitä kertomaan miten tärkeitä nää pienet ihmiset mulle on. Perhe on tärkein.
Oon ehkä silti vähän erakkoluonne. Usein tilanteet, joihin liittyy paljon ihmisiä, on mulle todella raskaita ja väsyttäviä. Uusiin ihmisiin tutustuminen on mukavaa, mutta mielummin niin, että voin keskittyä yhteen ihmiseen kerralla. Joskus on tietysti ihan hyvä ja toisinaan pakko olla ihmisten kanssa enemmän, mutta niitten hetkien/päivien jälkeen tarviin tietyllä tavalla lepopäiviä. Hiljaisuutta ja yksin olemista.
Kuitenkaan tää mun introverttiys ei ainakaan vielä oo koulussa tai työelämässä näkyny kovin vahvasti. Kun opiskelin lähihoitajaksi, koulussa oli aivan tosi mukavaa ja opiskelukaverit oli aivan mahtavaa seuraa. Joku vois miettiä, miks oon lähteny sosiaali- ja terveysalalle jos en oo kovin sosiaalinen. Kuitenkin ajattelen, että tuolla alalla tarvitaan enemmän ihmisten kohtaamis-taitoja kun sosiaalisuutta. Toki jälkimmäisestäkin on paljon hyötyä. Mullakin sosiaalisuutta on ihan riittävästi.
Joskus kuitenkin mietin, miksi en ole ns samallainen kuin muut mun ikäiset. Välillä olo on yksinäinen, mutta kotiin voi aina mennä tai siskon luokse. Siellä mut otetaan halaten vastaan. Ja pikkuhiljaa oon alkanu oppia, ettei meidän kaikkien tarvii olla samallaisia. Ja että mää nyt vaan oon tämmönen, ja ihan hyvä ja arvokas näinkin.
Toivottavasti tästä ei saa käsitystä etten tykkäis ihmisistä, koska se ei ollu tarkotus. Oon kiitollinen niistä, jotka on mun elämässä, ja niistä, jotka on pysyny mukana, vaikka on ollu vaikeeta.
Kommentit
Lähetä kommentti