Päiväkirjateksti 14.7.18 myöhään illalla tai yöllä
Hellepäivän päätteeksi vedän villasukat jalkaan ja sammutan valon. Otan pellavatyynyn kainaloon ja mietin, miten elämäni on taas tässä pisteessä. Leijun oudossa välitilassa kuntoutumisen ja normaalin elämän vaiheilla. Toinen on liikaa ja toinen liian vähän. Milloin tästä tuli taas tämmöstä. Elämänrytmi on kadoksissa, ja vaikka haluaisin sen taas löytää, ei minulla kuitenkaan ole voimia siihen. Että se pysyisi kasassa, ja pää mukana. Että löytyisi se paikka. Minulle sopiva ja todellinen. Jossa olisi hyvä olla. Jätän ikkunan auki ja kuuntelen KYS:in hurinaa. Kello on puoli kaksi yöllä. Tähän aikaan sitä miettii kaikenlaista. Ja tämmösen päivän jälkeen on tunteet vähän pinnassa. Kannattais nukkua, mutta ei tee vielä mieli. Vaikka väsyttää. En vaan nyt jaksa. Pikkuveli nukkuu olohuoneessa levitettävällä sohvalla. En oo yksin. Käännyn toiselle kyljelle ja suljen silmät. Joskus kun on umpikujassa niin mieleen hiipii ikäviä asioita. Mutta jospa ne ei ois nyt niin pahoja. Jospa osais jättää ne mielestä. Yrittää nähdä se valo. Tai ainakin häivähdys siitä valosta.
Yöllä ajatukset on no, aina vähän synkempiä. Kyllä nään valoa, paljonkin. Mutta se, että odotti, että pääsee töihin ja saa elämään rytmin, ja kun ei pystykkään. Se tekee taas sen, että ajatuksissa pyörii aika masentavia ajatuksia.. "Ei minusta ole mihinkään.." "Luovuttaja" "Yrittäisit edes.."
Mutta onneksi tiedän, että minusta on vielä vaikka mihin, yritin kyllä, ja lopetin ajoissa ennekun on tilanne vielä huonompi. Nyt vain tarvitsen aikaa. Oon onnekas, sillä mulla on niin ihana ja hyvä tukiverkko ympärillä, perhe, ystävät ja ammattiapu. Ja tiedän, että Psykiatrian keskuksella ne ymmärtää minua, ja osaa auttaa. En minä tosiaankaan ole yksin.
Hellepäivän päätteeksi vedän villasukat jalkaan ja sammutan valon. Otan pellavatyynyn kainaloon ja mietin, miten elämäni on taas tässä pisteessä. Leijun oudossa välitilassa kuntoutumisen ja normaalin elämän vaiheilla. Toinen on liikaa ja toinen liian vähän. Milloin tästä tuli taas tämmöstä. Elämänrytmi on kadoksissa, ja vaikka haluaisin sen taas löytää, ei minulla kuitenkaan ole voimia siihen. Että se pysyisi kasassa, ja pää mukana. Että löytyisi se paikka. Minulle sopiva ja todellinen. Jossa olisi hyvä olla. Jätän ikkunan auki ja kuuntelen KYS:in hurinaa. Kello on puoli kaksi yöllä. Tähän aikaan sitä miettii kaikenlaista. Ja tämmösen päivän jälkeen on tunteet vähän pinnassa. Kannattais nukkua, mutta ei tee vielä mieli. Vaikka väsyttää. En vaan nyt jaksa. Pikkuveli nukkuu olohuoneessa levitettävällä sohvalla. En oo yksin. Käännyn toiselle kyljelle ja suljen silmät. Joskus kun on umpikujassa niin mieleen hiipii ikäviä asioita. Mutta jospa ne ei ois nyt niin pahoja. Jospa osais jättää ne mielestä. Yrittää nähdä se valo. Tai ainakin häivähdys siitä valosta.
Yöllä ajatukset on no, aina vähän synkempiä. Kyllä nään valoa, paljonkin. Mutta se, että odotti, että pääsee töihin ja saa elämään rytmin, ja kun ei pystykkään. Se tekee taas sen, että ajatuksissa pyörii aika masentavia ajatuksia.. "Ei minusta ole mihinkään.." "Luovuttaja" "Yrittäisit edes.."
Mutta onneksi tiedän, että minusta on vielä vaikka mihin, yritin kyllä, ja lopetin ajoissa ennekun on tilanne vielä huonompi. Nyt vain tarvitsen aikaa. Oon onnekas, sillä mulla on niin ihana ja hyvä tukiverkko ympärillä, perhe, ystävät ja ammattiapu. Ja tiedän, että Psykiatrian keskuksella ne ymmärtää minua, ja osaa auttaa. En minä tosiaankaan ole yksin.
Kommentit
Lähetä kommentti