Unelmista

Kun masennus oli pahempana, tulevaisuus näytti joko mustalta tai ruman harmaalta. Oli tunne, ettei tulevaisuudessa ole mitään hyvää. En jaksanut unelmoida. Oon aina rakastanut haaveilua ja unelmointia. Yleensä ne mistä olen unelmoinut, on ollut tavallisia asioita. Omakotitalo, kasvimaa, vaellusretki, lapset, puoliso. Joku ihana ammatti ja työ. Kotiäitiys. Pyöräily torille ostamaan uusia perunoita ja mansikkaa.

Sitten en jaksanut haaveilla. Sinnittelin hetkestä toiseen. Toivoin, että saan nukutuksi seuraavana yönä. Mietin, saankohan vielä sairaslomaa. Ei minulle kuulu ihanat tavalliset asiat. Minulle kuuluu masennuslääke ja keskusteluapu. Musta pimeys sisälläni ja puristus rinnassa.

Kun elämä alkoi saada värejä, tuli haaveilu ja unelmointi takaisin. Pikkuhiljaa. Ensin toivoin tästä hetkestä ja päivästä aavistuken valoisampaa. Sitten tuli ajatus omasta kämpästä, työstä, tavallisesta elämästä. Arkirytmistä, tiskeistä, iltalenkeistä.

Oon saanut tän ihanan asian mun elämään takasin. Tuntuu niin hyvältä. Että osaan haaveilla, eikä kaikki tunnu saavuttamattomilta. Rakastan sitä, kun illalla ennen nukahtamista tai koiraa käyttäessä ulkona ajatukset tekee unelmia, mun omia ihania unelmia.

Nää unelmat on mun omia, mulle sopivia. Ja vaikken niitä saavuttais koskaan, niistä on ihana haaveilla. Ja ne on semmosia, mitä voin tehdä yksin, mihin minä pystyn. Ne liittyy asumiseen, valokuvaukseen, työhön ja elämään ja olemiseen. Nää voi kuulostaa pieniltä ja aika turhilta unelmilta, mutta nää on semmosia, mistä mää tuun onnelliseks.