Tässä postauksessa kysyin teiltä kokemuksia, tarinoita ym. liittyen mielenterveyteen. Sain aivan tosi ihanaa palautetta. <3 Kiitos kaikille, jotka on uskaltanu kertoo omasta matkasta. Pidemmittä puheitta, tässä tarinoita ja tsemppejä:
Mun tarina alkaa ala-asteelta, jossa mua kiusattiin. Kiusaaminen tapahtui omien "kavereiden" toimesta. Jätettiin ulkopuolelle, puhuttiin pahaa, saatettiin sanoa että onpa sulla rumat vaatteet, ja rumat hiukset tai tyhmät kengät. Sen ikäsenä halus niin kovasti vaan muiden hyväksyntää, ettei sitä uskaltanut sanoa vastaan vaan yritti kaikin voimin olla parempi ja jotain muuta, että mut hyväksyttäis.
Ja kai sitä jossain vaiheessa alkoi uskomaan niitä sanoja. Alkoi kattomaan itteä peilistä ja sanomaan että voi kun sulla on rumat hampaat ja ihan hirveä hymy ja kamalat hymykuopat ja et osaa olla hauska etkä mitään ja sen takia susta ei tykätä. Ylä-asteelle siirryttäessä tuli uus luokka ja uudet ihmiset. Pelko ala-asteen kokemuksista oli niin valtava, että ylä-asteella esitin ihan eri ihmistä kun oikeasti olin. Ja kai se kauhea esittäminen purkautu koulun jälkeen hirvittävänä pahana olona. Päivät tuntu aivan mustilta ja koulun jälkeen menin monesti vaan omaan huoneeseen peiton alle ja itkin kun oli vaan niin paha olla. Eikä sitä oikein ymmärtänyt että miksi.
Kasiluokalla alkoi sitten mennä paremmin ja pimeet ajat väisty moneksi vuodeksi vaikka huono itsetunto olikin tullut jäädäkseen. Mietti paljon mitä muut ihmiset ajattelee ja ei sitä osannut vieläkään itsestään kovin nätisti ajatella. Ongelmat tuli takaisin uudestaan kun kuvioihin tuli parisuhde. Jotenkin se toisen ihmisen kanssa oleminen oli tosi vaikeaa. Luottaminen siihen että toinen rakastaisi just semmosena kun on. Alko tuntua taas siltä että oon niin ruma ja niin huono ja kaikki riidat ja ongelmat mitä poikaystävän kanssa on, on mun syytä enkä ansaitse ketään. Aloin viillellä itteeni, fyysinen kipu oli paljon helpompi kestää kun henkinen. Tuntu että ansaitsin sen, ansaitsin sen veren ja kivun ja viillot. Tuntu ettei kukaan voi rakastaa tämmöstä ihmistä. En oo Instagramin fitnessmimmien näköinen, en oo hauska enkä fiksu. En oo mitään, en oo arvokas.
Purin pahaa oloa monesti viiltelyyn, en osannut käsitellä mun tunteita millään muulla tavalla. Viiltelyn takia lopulta poikaystävä ja yksi hyvä ystävä puoliksi pakotti menemään terveyskeskukseen. Niinpä mä menin. Arkana ja pelokkaana. Tuntu että oon ihan turhaan menossa kun useimmiten mulla on tosi hyvä olla ja oon tosi ilonen ja nauravainen ja onnellinen. Mutta sillon kun on pohjalla on sitten tosi pohjalla, ihan sama vaikka useimmiten onkin onnellinen. Ei oo normaalia että haluaa satuttaa itseään. Niin mä sitten menin puhumaan terveyskeskuspsykologin kanssa. Kävin hetken siellä ja päätin sitten itse että haluan erilaista apua ja hakeuduin kelan tukemalle psykoterapeutille. Tätä varten sain lääkäriltä B-lausunnon ja diagnoosin, keskivaikea masennus ja epävakaa persoonallisuus. Tuntu niin omituiselta, niin vieraalta että mä oisin muka masentunut tai mitään muutakaan. Mutta halusin parantua joten niin mä menin taas puhumaan.
Alku oli kaikkein vaikein. Avun piiriin hakeutuminen oli kaikkein vaikeinta ja rankinta, monille tuntemattomille ihmisille avautuminen ja purkautuminen varsinkin kun monesti tuntu siltä, että ei mulla ole oikeutta edes olla täällä. Jollakin muulla on asiat paljon pahemmin ja eihän mulla ole mitään hätää ja niin edespäin.
Kävin psykoterapiassa monta kuukautta ensin kaksi kertaa viikossa ja sitten kerran viikossa. Puhuttiin asioita läpi, sitä miten koulukiusaaminen ja hylkäämiskokemukset on muhun vaikuttaneet, miten oppisin puhumaan itselleni nätimmin, miten oppisin käsittelemään omia tunteitani. Myös negatiivisia. Kirjoitin myös koulukiusaajilleni kirjeen, mitä sanoisin heille nyt kun en silloin avannut suutani. Kirjettä en tietenkään heille lähettänyt mutta jo asioiden paperille kirjoittaminen auttoi.
Ja pikkuhiljaa alkoi olemaan parempi olo. Terapia loppui ja tuntui että olin saanut sieltä riittäviä työkaluja että osaisin pärjätä omillani, että osaisin käsitellä omaa pahaa oloa kun sellainen hetki tulee. Masennuksesta paraneminen on kuitenkin pitkä tie, pienin askelin on menty eteenpäin. Aina vain parempaan suuntaan, monesti sitä huomaa vieläkin, että on liian ankara itselle ja silloin täytyy muistuttaa olemaan armollinen. Mä olen hyvä ja rakastettava ja arvokas just tällaisena. Mä olen kaunis ja vahva. Ja niin olet sinäkin.
-Nainen 21v
Mä olin seiskaluokalla, kun mä kävin terkkarilla, tein masennustestin, ihan niinkuin kaikki muutkin. Terkkari huolestui vähän mun saamista pisteistä, ja passitti mut koulupsykologin juttusille. No, sen seiskaluokan ja kasiluokan syksyn ajan mä kävin juttelemassa, tai toisin sanoen istumassa siellä, se oli ihan peruna se koulupsykologi, ja mun olo vaan paheni siellä ollessa.
Kasiluokan alussa mä aloin kirjottamaan blogia näistä mun fiiliksistä, koska koin että mun on pakko purkaa niitä ajatuksia. Ihan anonyyminä vaikka. Välillä tekstit ja kuvat oli tosi rajuja. Samoihin aikoihin mun ja äidin välit tulehtui tosi pahasti, kuulin päivästä toiseen haukkumista, piilokuittailua, tahallista henkistä satuttamista. Kun äiti näki mun viillot ekaa kertaa, sain kuulla kuinka huomiota hakeva ja vastemielinen oon. Jouduin samana viikonloppuna muuttamaan isäni luo n.20km päähän kotikaupunkini keskustasta. Eipä se paljoa mun oloa auttanut.
Kasiluokan alussa mä aloin kirjottamaan blogia näistä mun fiiliksistä, koska koin että mun on pakko purkaa niitä ajatuksia. Ihan anonyyminä vaikka. Välillä tekstit ja kuvat oli tosi rajuja. Samoihin aikoihin mun ja äidin välit tulehtui tosi pahasti, kuulin päivästä toiseen haukkumista, piilokuittailua, tahallista henkistä satuttamista. Kun äiti näki mun viillot ekaa kertaa, sain kuulla kuinka huomiota hakeva ja vastemielinen oon. Jouduin samana viikonloppuna muuttamaan isäni luo n.20km päähän kotikaupunkini keskustasta. Eipä se paljoa mun oloa auttanut.
Masennuin entisestään, mutta kukaan ei huomannut sitä, sillä olin ja oon edelleen aika taitava näyttelemään sen onnellisuuden ja hyvän olon, mikä ei todellakaan ole hyvä.
Keväällä, eräänä kouluaamuna mun veljen kummitäti tuli huolissaan juttelemaan mulle. Se oli jotenki ihmeen kautta löytänyt mun blogin, tunnistanut mut. Sinä samana päivänä mä olinkin lähdössä osastolle. Siitä lähti n. 1,5v sairaalakierre, joka sisälsi kaikenlaista ei-niin-kivaa ja ihan kivojakin juttuja.
Sain peruskoulun ajallaan päätökseen. Vaikka olin vakavasti masentunut ja erittäin vaikeasti hoidettavana. Mutta oon tosi kiitollinen tuosta 1,5vuodesta. Aattelin silloin että se oli siinä, nyt oon terve, mutta raskaat ajat jatkuvat aikalailla edelleen.
Mulla on diagnoosina, abaut vuoden verran ollut kaksisuuntainen mielialahäiriö. Raskaan tästä tekee se, että en voi aamulla herätessä tietää oonko tänään superyliaktiivinen vai meneekö päivä itkien sängyssä.
Mä käyn juttelemassa psykiatrian poliklinikalla kerta viikkoon/kahteen, käyn töissä, näen mun ystäviä, liikun, harrastan. Eli suhteellisen normaalia elämää. Vaikka tää sairaus on vienyt multa mun nuoruuden, 8 vuotta mun elämästä, tuhonnut ihmissuhteita, jättänyt muhun henkisiä ja fyysisiä jälkiä, niin oon silti onnellinen et kirjotan tätä tekstiä.
Mä haaveilen että joskus vielä pääsen jatkamaan opiskelua, vaikka se aika rankkaa on, mulla olisi mies, oma koti ja lapsia. Ja mä koen, että nää haaveet on sairaudesta huolimatta ihan realistisia, mutta ehkä haastavampi saavuttaa.
Keväällä, eräänä kouluaamuna mun veljen kummitäti tuli huolissaan juttelemaan mulle. Se oli jotenki ihmeen kautta löytänyt mun blogin, tunnistanut mut. Sinä samana päivänä mä olinkin lähdössä osastolle. Siitä lähti n. 1,5v sairaalakierre, joka sisälsi kaikenlaista ei-niin-kivaa ja ihan kivojakin juttuja.
Sain peruskoulun ajallaan päätökseen. Vaikka olin vakavasti masentunut ja erittäin vaikeasti hoidettavana. Mutta oon tosi kiitollinen tuosta 1,5vuodesta. Aattelin silloin että se oli siinä, nyt oon terve, mutta raskaat ajat jatkuvat aikalailla edelleen.
Mulla on diagnoosina, abaut vuoden verran ollut kaksisuuntainen mielialahäiriö. Raskaan tästä tekee se, että en voi aamulla herätessä tietää oonko tänään superyliaktiivinen vai meneekö päivä itkien sängyssä.
Mä käyn juttelemassa psykiatrian poliklinikalla kerta viikkoon/kahteen, käyn töissä, näen mun ystäviä, liikun, harrastan. Eli suhteellisen normaalia elämää. Vaikka tää sairaus on vienyt multa mun nuoruuden, 8 vuotta mun elämästä, tuhonnut ihmissuhteita, jättänyt muhun henkisiä ja fyysisiä jälkiä, niin oon silti onnellinen et kirjotan tätä tekstiä.
Mä haaveilen että joskus vielä pääsen jatkamaan opiskelua, vaikka se aika rankkaa on, mulla olisi mies, oma koti ja lapsia. Ja mä koen, että nää haaveet on sairaudesta huolimatta ihan realistisia, mutta ehkä haastavampi saavuttaa.
-Nainen 20v
Jaan nää tarinat muutamaan eri postaukseen. Kiitos vielä kaikille, jotka lähti tähän mukaan. <3
Jos et oo vielä jakanu omaa tarinaa, ja oisit valmis sen tekemään niin kommentoi, laita viestiä instassa @soilajenny tai snäpissä @soilajm.
Eka osa löytyy täältä. Toinen osa täältä.
Näitä teijän tarinoita on ollut ihana lukea. Niin vahvoja ja mahtavia tyyppejä, joilla on taustalla vähän vaikeempia asioita, mutta jotka on noussu vahvempana ja uskon että selviää mistä vaan. <3
Jos et oo vielä jakanu omaa tarinaa, ja oisit valmis sen tekemään niin kommentoi, laita viestiä instassa @soilajenny tai snäpissä @soilajm.
Eka osa löytyy täältä. Toinen osa täältä.
Näitä teijän tarinoita on ollut ihana lukea. Niin vahvoja ja mahtavia tyyppejä, joilla on taustalla vähän vaikeempia asioita, mutta jotka on noussu vahvempana ja uskon että selviää mistä vaan. <3
Kommentit
Lähetä kommentti