Tässä postauksessa kysyin teiltä kokemuksia, tarinoita ym. liittyen mielenterveyteen. Sain aivan tosi ihanaa palautetta. <3 Kiitos kaikille, jotka on uskaltanu kertoo omasta matkasta. Pidemmittä puheitta, tässä tarinoita ja tsemppejä:
Mulla ainaki autto se ku opistossa puhuttiin paljon ystävien kans siitä (itsensä hyväksymisestä), ja sitte se ku näki miten muut hyväksyy ittensä. Alussa mää ehkä vähän matkin ja esitin sitä että osaan olla mun kehossa mutta sittemmin oppiin hyväksyyn itteni ihan oikeesti. Ja se autto, ku huomas että ystäviä ei kiinosta se miltä näytät, vaa se mikä oot sisimmältä. :)
Yks ilta opistossa istuin pöydän ääreen, laitoin musiikkia soimaan ihan hiljaselle, ja kynttilän palamaan. Istuin siinä peilin eessä ja rupesin miettiin ihan tosissaan että kuka tuo tyttö on. Mulla oli paperi ja kynä, sitte aloin vaan kirjottaa mitä näin. Alotin kokonaiskuvasta ja jatkoin kaikkiin pieniin yksityiskohtiin, silmien väriin yms. Kattoin ittiä vähän niiku en ois ollu omassa kehossa ja kirjotin kaikkia positiivista, se kans autto mua näkemään itteni semmosena ku oon. :)
Mää en toivo mitään niin paljon ku että kaikki osais arvostaa ittiään, ja oppis hyväksymään ittesä.
-Tyttö 17v
Yks suurimpia syitä miks masennus tuli mulle, on peruskoulun aikana tapahtunut koulukiusaaminen ja sen jälkeen sairastuminen migreeniin. Mun migreeni ei oo tavallinen, vaan saan tajuttomuuskohtauksia, tosin tilanne on nyt paljon parempi lääkityksen ansiosta, mutta sinä syksynä ku se alako niin mulla tuli niitä kohtauksia monta kertaa päivässä ja yks sellanen kesti toipumisineen n. kaks tuntia. (Nykyään on kohtauslääke joka tepsii mulla todella nopeasti) ja aluks ei siis tiietty yhtään mikä mulla on ku niitä kohtauksia alako tulemaan, eli todella epätietoisuudessa elettiin. Mutta se siittä migreenistä.
Aluks en halunnu myöntää etes, että mulla ois masennus, se tuntu et emminä voi olla nii sairas. Et ei tää voi olla mahollista. Mut koska pikkuhiljaa masennus alako ottaa naruja mun elämästä, ja se vaikutti mun arkipäiviin huomattavasti , niin alko itekki uskoa et joo sellanen mulla on. Tää on vaa pahentunu koko ajan, ja nyt tuntuu et ei olla menossa niin nopeesti alaspäin, mutta ei myöskään yhtään ylöspäin.
Mun entinen poikaystävä jätti mut just siihen aikaan ku mulla alako oleen vaikeeta ja jolloin (mun psykologin kaa ollaan todettu) mun masennus oli alakanu.
Kiusaamisen ajoilta mulla on jääny sellanen peitto joka monesti tullee luonnostaan mun pahojen tunteiden päälle (koska sillon peitin mun tunteita tietosesti kun en halunnu näyttää kiusaajille et ne satuttaa mua, ja joka sitte jäi päälle luonnostaan) ja se siis tullee ihan luonnostaan ja yritän päästä siittä eroon ja oon ihan hitusen onnistunukki, mut vielä on matkaa erittäin paljon.
Aamulla kun mä herrään, mä monesti katon peilistä itseäni ja pakotan itteni hymmyilemmään. Jos joku satuttaa mua, ni naurahdan, vaikka tunnen kuinka sisälle joku raapasi sydäntä. Jos joku kyssyy multa miten mulla mennee, ni tullee automaattisesti vastaus et hyvin. Mut sitte illalla itkien vaan mietin et "miks, miks, miks".
Mulle ehkä vaikeinta sen normaalin arjen jäläkeen on päätösten teko, kaikenlaisten päätösten teko, pienetkin asiat kuten käännynkö vasempaan vai oikeaan, jos pittää valita. Ni mennee aikaa enneku saan päätettyä sen, ja sit ihan viime metreilläkin saatan viel vaihtaa sitä.
Mun koulunkäynti on todella huonoa (okei, vaikka onki kesäloma, mutta sillonku koulua vielä oli). Oon ollu tosi paljon poissa, koska mulla vaan koulussa ahistaa niin paljon, etenki siellä oppitunnilla oleminen. Kun bussilla lähen kotoa ja mitä lähemmäs koulua mennään, ni sitä enemmän alakaa ahistammaan. Ja tilannetta hankaloittaa myös se, että koulussa kaikki opettajat ei ymmärrä mun tilannetta, ja sitä et on todella vaikija mennä kouluun.
Mulla on todella paljon ulkonäköpaineita, ja ajattelen lähes koko ajan et mitä muut ihmiset musta ajattellee. Haudon pään sisälle liian paljon asioita joita en kykene sanomaan heti ja sit ne pyörii ja hyörii mielessä. Harvoin pystyn olemaan täysin rento.
Mun on aika vaikea puhua kasvotusten tällasista asioista, ku koen et jos alan selittämmään nii sit laitan vaa lissää kuormaa sen kuuntelijan päälle. Etenki vanhemmille puhuminen on tosi vaikeaa. Mulla oli myös eka sellanen psykologi jolle en voinu puhua, mut onneks sain sen verran rohkeutta kerättyä, et pystyin sanomaan sille et haluan vaihtaa tätä työntekijää. Ja onneks sain sitte sellasen jonka kaa voin puhua oikeestaan kaikesta.
- Tyttö 16v
Jaan nää tarinat muutamaan eri postaukseen. Kiitos vielä kaikille, jotka lähti tähän mukaan. <3
Jos et oo vielä jakanu omaa tarinaa, ja oisit valmis sen tekemään niin kommentoi, laita viestiä instassa @soilajenny tai snäpissä @soilajm.
Eka osa löytyy täältä. Teidän tarinoita: Tienristeys ja Kaunis minä.
Mulla ainaki autto se ku opistossa puhuttiin paljon ystävien kans siitä (itsensä hyväksymisestä), ja sitte se ku näki miten muut hyväksyy ittensä. Alussa mää ehkä vähän matkin ja esitin sitä että osaan olla mun kehossa mutta sittemmin oppiin hyväksyyn itteni ihan oikeesti. Ja se autto, ku huomas että ystäviä ei kiinosta se miltä näytät, vaa se mikä oot sisimmältä. :)
Yks ilta opistossa istuin pöydän ääreen, laitoin musiikkia soimaan ihan hiljaselle, ja kynttilän palamaan. Istuin siinä peilin eessä ja rupesin miettiin ihan tosissaan että kuka tuo tyttö on. Mulla oli paperi ja kynä, sitte aloin vaan kirjottaa mitä näin. Alotin kokonaiskuvasta ja jatkoin kaikkiin pieniin yksityiskohtiin, silmien väriin yms. Kattoin ittiä vähän niiku en ois ollu omassa kehossa ja kirjotin kaikkia positiivista, se kans autto mua näkemään itteni semmosena ku oon. :)
Mää en toivo mitään niin paljon ku että kaikki osais arvostaa ittiään, ja oppis hyväksymään ittesä.
-Tyttö 17v
Yks suurimpia syitä miks masennus tuli mulle, on peruskoulun aikana tapahtunut koulukiusaaminen ja sen jälkeen sairastuminen migreeniin. Mun migreeni ei oo tavallinen, vaan saan tajuttomuuskohtauksia, tosin tilanne on nyt paljon parempi lääkityksen ansiosta, mutta sinä syksynä ku se alako niin mulla tuli niitä kohtauksia monta kertaa päivässä ja yks sellanen kesti toipumisineen n. kaks tuntia. (Nykyään on kohtauslääke joka tepsii mulla todella nopeasti) ja aluks ei siis tiietty yhtään mikä mulla on ku niitä kohtauksia alako tulemaan, eli todella epätietoisuudessa elettiin. Mutta se siittä migreenistä.
Aluks en halunnu myöntää etes, että mulla ois masennus, se tuntu et emminä voi olla nii sairas. Et ei tää voi olla mahollista. Mut koska pikkuhiljaa masennus alako ottaa naruja mun elämästä, ja se vaikutti mun arkipäiviin huomattavasti , niin alko itekki uskoa et joo sellanen mulla on. Tää on vaa pahentunu koko ajan, ja nyt tuntuu et ei olla menossa niin nopeesti alaspäin, mutta ei myöskään yhtään ylöspäin.
Mun entinen poikaystävä jätti mut just siihen aikaan ku mulla alako oleen vaikeeta ja jolloin (mun psykologin kaa ollaan todettu) mun masennus oli alakanu.
Kiusaamisen ajoilta mulla on jääny sellanen peitto joka monesti tullee luonnostaan mun pahojen tunteiden päälle (koska sillon peitin mun tunteita tietosesti kun en halunnu näyttää kiusaajille et ne satuttaa mua, ja joka sitte jäi päälle luonnostaan) ja se siis tullee ihan luonnostaan ja yritän päästä siittä eroon ja oon ihan hitusen onnistunukki, mut vielä on matkaa erittäin paljon.
Aamulla kun mä herrään, mä monesti katon peilistä itseäni ja pakotan itteni hymmyilemmään. Jos joku satuttaa mua, ni naurahdan, vaikka tunnen kuinka sisälle joku raapasi sydäntä. Jos joku kyssyy multa miten mulla mennee, ni tullee automaattisesti vastaus et hyvin. Mut sitte illalla itkien vaan mietin et "miks, miks, miks".
Mulle ehkä vaikeinta sen normaalin arjen jäläkeen on päätösten teko, kaikenlaisten päätösten teko, pienetkin asiat kuten käännynkö vasempaan vai oikeaan, jos pittää valita. Ni mennee aikaa enneku saan päätettyä sen, ja sit ihan viime metreilläkin saatan viel vaihtaa sitä.
Mun koulunkäynti on todella huonoa (okei, vaikka onki kesäloma, mutta sillonku koulua vielä oli). Oon ollu tosi paljon poissa, koska mulla vaan koulussa ahistaa niin paljon, etenki siellä oppitunnilla oleminen. Kun bussilla lähen kotoa ja mitä lähemmäs koulua mennään, ni sitä enemmän alakaa ahistammaan. Ja tilannetta hankaloittaa myös se, että koulussa kaikki opettajat ei ymmärrä mun tilannetta, ja sitä et on todella vaikija mennä kouluun.
Mulla on todella paljon ulkonäköpaineita, ja ajattelen lähes koko ajan et mitä muut ihmiset musta ajattellee. Haudon pään sisälle liian paljon asioita joita en kykene sanomaan heti ja sit ne pyörii ja hyörii mielessä. Harvoin pystyn olemaan täysin rento.
Mun on aika vaikea puhua kasvotusten tällasista asioista, ku koen et jos alan selittämmään nii sit laitan vaa lissää kuormaa sen kuuntelijan päälle. Etenki vanhemmille puhuminen on tosi vaikeaa. Mulla oli myös eka sellanen psykologi jolle en voinu puhua, mut onneks sain sen verran rohkeutta kerättyä, et pystyin sanomaan sille et haluan vaihtaa tätä työntekijää. Ja onneks sain sitte sellasen jonka kaa voin puhua oikeestaan kaikesta.
- Tyttö 16v
Jaan nää tarinat muutamaan eri postaukseen. Kiitos vielä kaikille, jotka lähti tähän mukaan. <3
Jos et oo vielä jakanu omaa tarinaa, ja oisit valmis sen tekemään niin kommentoi, laita viestiä instassa @soilajenny tai snäpissä @soilajm.
Eka osa löytyy täältä. Teidän tarinoita: Tienristeys ja Kaunis minä.
Kommentit
Lähetä kommentti