Siivissä ois voimaa

Aamuyö. Ei nukuta. Mutta mulla on ihan hyvä olla. En tiiä, varmaan alitajunta miettii liikaa työ ja muuttojuttuja. Vaikka tuntuu, että en stressaa niistä. No joo, ehkä mää silti vähän. 

Yks päivä täytin erilaisia kyselylomakkeita kun meen sinne psykiatrian keskukseen juttelemaan. Lappusissa kyseltiin, millanen olo mulla on. Mulla oli hyvä olo. Mietin, että mitä ihmettä mää meen sinne juttelemaan, kun eihän mulla oo mittään hättää. Ja tuntuu, että mulla menee hyvin ja pärjään itekseen. Ja kun on niin paljon ihmisiä, joilla on oikeesti vaikeuksia. Tuli semmonen olo, että ei mulla ees oo mittään masennusta tai syömishäiriöö. Oon vaan liian herkkä.

Mutta samana iltana tajusin, että vaikka mulla nyt on hyvä olo, tarviin silti vielä apua siihen, että tää masennus ei pahene, ja että opin suhtautumaan itteen ja syömiseen normaalisti. Koska ei ne ajatukset ja alitajunnan pienenpienet vihjeet kovin helposti häviä.

Oon jo jonkun aikaa syöny tosi normaalisti ja sallinu itelle herkuttelua ja syömistä aina sillon kun on nälkä. Silti usein tulee semmosia pieniä sävyjä, jotka aavistuksen muistuttaa syömishäiriöstä. Välillä ne on ollu ihan tosi voimakkaitakin sävyjä. Mutta monista sen syömishäiriön pyynnöistä oon kauniisti kieltäytynyt. Esim. vaa'alla käymisestä, itteni mittaamisesta ja nälän venyttämisestä. Ja oon aivan sairaan ylpee siitä. Että mulla on voimaa sanoo sille; ei tää oo mulle tarpeellista, ei tieto painosta/tms oo mulle tärkee. Siinä hetkessä olin superonnellinen. 

Kello on kolme. Yöllä. Hiukset on kiharalla valmistujaisjuhlien jäljiltä. 

Keiju vai peikko.
Jos oisin keiju, mun siivissä ois voimaa.
Ne ois vaaleenpunaiset. Ja hiukset kiharalla.
Jos oisin keiju, nukkuisin kukassa.
Suurinkaan myrsky ei mua veis.
Talvet nukkuisin siilin kainalossa.

Jos oisin peikko, ois sydän lämmin.
Sammalta varpaissa. Silmissä pilkettä.
Jos oisin peikko, katsoisin Keijua silmiin.
Sanoisin: ei kukaan jaksa yksin.