Menin alakertaan. "Äiti.. mua jännittää.." Itkin, halasin äitiä. Olin kuin eskarin aloittava pieni ja arka Soila. Se sama Soila 20 vuotiaana itkee äitille jännitystä ja sitä miten se tuntuu mahassa. Ja sitä, että tietää jännittävänsä turhaan.
Olin menossa ensimmäiseen tapaamiseeni Psykiatrian keskukseen. Tiesin, että siellä ei enää jännittäisi, ja tiesin, että sieltä saisin apua. Ja tiesin, että sieltä tullessa mietin, miksi tätäkin jännitin..?
Joskus oon yrittänyt olla jännittämättä, mutta harvoin olen onnistunut. Jännitän uusia tilanteita, ihmisiä, paikkoja, ja sitä jos pitää yllättäen puhua, keksiä juteltavaa, olla rennosti. Nykyään osaan ottaa rennommin, mutta vaatii vielä harjoittelua. Toisaalta, olen hyväksynyt sen itsessäni, että minua joskus jännittää niin että jätän jonkun asian tekemättä tai johonkin menemättä, mutta se ei tee silti minusta epäonnistunutta. Toki tämä tilanne tulee nykyään onneksi tosi harvoin.
Oon opetellut hyväksymään, että jännitys on tunne, joka tulee, on hetken ja lähtee pois. Yleensä nopeammin kuin on tullut. Että ei haittaa vaikka joskus jännittää.
Kun tulin sieltä tapaamisesta, toi äiti mulle korun. Ihanan, pienen ja kimaltavan. Rohkeus-korun. Laitoin korun kaulaan, ja se on kaunein koru mitä mulla on ollut. Ja sillä on merkitys. Kun muistan korun kaulassa, muistan, että minulla on rohkeutta ja supervoimia, jotka on välillä piilossa.
Tuntuu, että oon pelottavan hukassa. Sain sen työpaikan, mutta jo tänään mietin, voinko aloittaa sen työn. Kuitenkin jostain sain rohkeutta siihen ajatukseen, että kokeilen, opettelen ja jos siltä tuntuu, etsin muita töitä. Että minulla on rohkeutta uskaltaa kokeilla ja rohkeutta lopettaa ajoissa.
Ennen kävelin katse maassa, etten kohtaisi ihmisten katseita. Nykyään usein kuljen katse eteenpäin.
Olin menossa ensimmäiseen tapaamiseeni Psykiatrian keskukseen. Tiesin, että siellä ei enää jännittäisi, ja tiesin, että sieltä saisin apua. Ja tiesin, että sieltä tullessa mietin, miksi tätäkin jännitin..?
Joskus oon yrittänyt olla jännittämättä, mutta harvoin olen onnistunut. Jännitän uusia tilanteita, ihmisiä, paikkoja, ja sitä jos pitää yllättäen puhua, keksiä juteltavaa, olla rennosti. Nykyään osaan ottaa rennommin, mutta vaatii vielä harjoittelua. Toisaalta, olen hyväksynyt sen itsessäni, että minua joskus jännittää niin että jätän jonkun asian tekemättä tai johonkin menemättä, mutta se ei tee silti minusta epäonnistunutta. Toki tämä tilanne tulee nykyään onneksi tosi harvoin.
Oon opetellut hyväksymään, että jännitys on tunne, joka tulee, on hetken ja lähtee pois. Yleensä nopeammin kuin on tullut. Että ei haittaa vaikka joskus jännittää.
Kun tulin sieltä tapaamisesta, toi äiti mulle korun. Ihanan, pienen ja kimaltavan. Rohkeus-korun. Laitoin korun kaulaan, ja se on kaunein koru mitä mulla on ollut. Ja sillä on merkitys. Kun muistan korun kaulassa, muistan, että minulla on rohkeutta ja supervoimia, jotka on välillä piilossa.
Tuntuu, että oon pelottavan hukassa. Sain sen työpaikan, mutta jo tänään mietin, voinko aloittaa sen työn. Kuitenkin jostain sain rohkeutta siihen ajatukseen, että kokeilen, opettelen ja jos siltä tuntuu, etsin muita töitä. Että minulla on rohkeutta uskaltaa kokeilla ja rohkeutta lopettaa ajoissa.
Ennen kävelin katse maassa, etten kohtaisi ihmisten katseita. Nykyään usein kuljen katse eteenpäin.
Kommentit
Lähetä kommentti