Ole itsellesi armollinen, kirja hellittämisestä ja riittävyydestä -Eevi Minkkinen.
Ostin tuon kirjan itelle tsemppaajaks näistä sairauksista paranemiseen. Tsempiks matkalla kokonaiseks. Että ymmärtäisin itseä. Ja oppisin tuntemaan. Millainen mää oon, miten reagoin asioihin, mistä joku tunne johtuu, miksi reagoin tietyllä tavalla. Tän kirjan on kirjottanut syömishäiriöstä parantunut nainen, mutta tää kannattais aivan jokaisen lukea. Oon ite vasta aivan alussa, mutta jokainen lause minkä oon lukenu, osuu täydellisesti. Tää kirja on niin hyväksyvä, niin rakastava ja niin armollinen.
Kirja tuntuu miellyttävältä kädessä. Sen kansi on kaunis ja kirjan koko on juuri sopiva. Se mahtuu laukkuun, on sopivan pieni, muttei liian. Tää kirja on semmonen, mikä pitäs olla jokaisella työpöydällä, sängyn vieressä, koululaukussa, rantakassissa. Mukana elämässä. Tukena.
Tässä muutama ihana lause Eevi Minkkisen kirjasta:
Haavoittuvuus on rosoista mutta kaunista. Se on sitä, että elämä saa tuntua. Ja koska se saa tuntua, elämällä on kummasti jotain väliä.
Todellinen toipuminen on tietoista sitoutumista eheytymiseen.
Luen tuota kirjaa pikkuhiljaa, omien voimien ja fiilisten mukaan. Palaan edelliselle sivulle. Tunnustelen lauseita. Peilaan niitä omaan elämään. Opettelen sanomaan ei niille asioille, mitkä eivät ole mulle hyväksi. Ja kyllä niille, joiden tiedän auttavan. Ja ei, se ei oo helppoa. Mutta opettelemisen arvosta.
Tänään mulla oli luultavasti viimeinen käynti nuorten vastaanotossa. Seuraavaks ois sitten tulossa aika psykiatriseen keskukseen. Oli ihana käyä juttelemassa. Ja kun muisti mistä oon lähteny.
Tammi-helmikuussa mulla oli eka aika tuonne. Mua jännitti. Maha oli sekasin, tärisin ja pelkäsin. Ja kun pääsin istumaan, aloin itkeä. Kerroin mitä kysyttiin. Enää ei ahdistanut. Itketti vaan. Koska olin turvassa.
Toukokuun loppu, vika aika. Kerroin peloista, iloista, itsetuhoisista ajatuksista, tästä blogista, kesästä ja syömisestä. Paremmista päivistä, ja siitä, miten niitä on jo paljon enemmän.
Vaikka välillä tuntuu, että tää masennus vaan jumittaa mussa, eikä ikinä, ei ikinä lähe musta pois. Mutta nyt kun jutteli, niin tajus, että hei, mulla menee oikeesti jo paljon paremmin.
Ostin tuon kirjan itelle tsemppaajaks näistä sairauksista paranemiseen. Tsempiks matkalla kokonaiseks. Että ymmärtäisin itseä. Ja oppisin tuntemaan. Millainen mää oon, miten reagoin asioihin, mistä joku tunne johtuu, miksi reagoin tietyllä tavalla. Tän kirjan on kirjottanut syömishäiriöstä parantunut nainen, mutta tää kannattais aivan jokaisen lukea. Oon ite vasta aivan alussa, mutta jokainen lause minkä oon lukenu, osuu täydellisesti. Tää kirja on niin hyväksyvä, niin rakastava ja niin armollinen.
Kirja tuntuu miellyttävältä kädessä. Sen kansi on kaunis ja kirjan koko on juuri sopiva. Se mahtuu laukkuun, on sopivan pieni, muttei liian. Tää kirja on semmonen, mikä pitäs olla jokaisella työpöydällä, sängyn vieressä, koululaukussa, rantakassissa. Mukana elämässä. Tukena.
Tässä muutama ihana lause Eevi Minkkisen kirjasta:
Haavoittuvuus on rosoista mutta kaunista. Se on sitä, että elämä saa tuntua. Ja koska se saa tuntua, elämällä on kummasti jotain väliä.
Todellinen toipuminen on tietoista sitoutumista eheytymiseen.
Luen tuota kirjaa pikkuhiljaa, omien voimien ja fiilisten mukaan. Palaan edelliselle sivulle. Tunnustelen lauseita. Peilaan niitä omaan elämään. Opettelen sanomaan ei niille asioille, mitkä eivät ole mulle hyväksi. Ja kyllä niille, joiden tiedän auttavan. Ja ei, se ei oo helppoa. Mutta opettelemisen arvosta.
Tänään mulla oli luultavasti viimeinen käynti nuorten vastaanotossa. Seuraavaks ois sitten tulossa aika psykiatriseen keskukseen. Oli ihana käyä juttelemassa. Ja kun muisti mistä oon lähteny.
Tammi-helmikuussa mulla oli eka aika tuonne. Mua jännitti. Maha oli sekasin, tärisin ja pelkäsin. Ja kun pääsin istumaan, aloin itkeä. Kerroin mitä kysyttiin. Enää ei ahdistanut. Itketti vaan. Koska olin turvassa.
Toukokuun loppu, vika aika. Kerroin peloista, iloista, itsetuhoisista ajatuksista, tästä blogista, kesästä ja syömisestä. Paremmista päivistä, ja siitä, miten niitä on jo paljon enemmän.
Vaikka välillä tuntuu, että tää masennus vaan jumittaa mussa, eikä ikinä, ei ikinä lähe musta pois. Mutta nyt kun jutteli, niin tajus, että hei, mulla menee oikeesti jo paljon paremmin.
Kommentit
Lähetä kommentti