Se söi kakkua ilosena ja otti toisenkin palan. Se nauroi ja kertoi mitä oli laittanut kakun väliin. Se suunnitteli, mitä leipoisi synttäreille. Se nautiskeli hyvästä ruuasta. Tai siltä se näytti.
Ja välillä se olikin totta. Mutta sitten on asioita, mitä muut ei nää, ja mitä itekkään ei aina huomaa. Pään sisällä olevat pienet käskyt, pyynnöt, syytökset ja haukut. Sitten on myös ne kehut, kiristykset ja vaatimukset.
Kun se sanoo; jos olisit hoikempi, olisit parempi. Hyvä, et ottanut lisää ruokaa. Elä mene iltapalalle, se ei oo sulle tarpeellinen. Muista nyt juosta ja lenkkeillä nii kulutat tarpeeks. Se kiusaa ja huomauttelee niistä kohdista, mitkä ei oo ns. täydellisiä. Se kehuu kun vyötäröltä on lähtenyt taas sentti pois.
Se on nyt pieni osa mua. Opettelen sen kans elämistä. Että oppisin hallitsemaan sitä, eikä se mua. Jos sen sais samallaiseks ku paniikkihäiriö. Se on mulla mutta ei enää mukana joka päivä, eikä oo nyt ollu moneen kuukauteen mun elämässä. Niiku äiti sano; jos sen sais sen kokoseks että se mahtuis taskuun.
Tässä hetken on syöminen ollu taas vähän vaikeempaa. Välillä on niitä päiviä että saa syötyä tosi hyvin ja tarpeeks, mutta sitte viimestään seuraavana päivänä on semmonen olo, että tänään kyllä oon vähän tarkempi, tänään käyn lenkillä että kulutan tarpeeks.. jne. Pienin askelin kohti parempaa.
Vaikeeta tää on. Kun se koko ajan lyttää ja haukkuu, yrittää ite pysyä vahvana ja opetella tykkäämään itestä. Tai että ees oppis hyväksymään.
Joku päivä vielä syön hyvin, nautin oikeesti ja otan lisää. Leivon kakkua ja syön sitä ilman että tarvii sen takia käyä pidemmällä lenkillä tai jättää syömättä joku ateria. Joku päivä se ei oo mun elämässä muutakun muistona pienessä laatikossa. Sitä en sitte sieltä laatikosta päästä. Sen nimi on syömishäiriö.
Ja välillä se olikin totta. Mutta sitten on asioita, mitä muut ei nää, ja mitä itekkään ei aina huomaa. Pään sisällä olevat pienet käskyt, pyynnöt, syytökset ja haukut. Sitten on myös ne kehut, kiristykset ja vaatimukset.
Kun se sanoo; jos olisit hoikempi, olisit parempi. Hyvä, et ottanut lisää ruokaa. Elä mene iltapalalle, se ei oo sulle tarpeellinen. Muista nyt juosta ja lenkkeillä nii kulutat tarpeeks. Se kiusaa ja huomauttelee niistä kohdista, mitkä ei oo ns. täydellisiä. Se kehuu kun vyötäröltä on lähtenyt taas sentti pois.
Se on nyt pieni osa mua. Opettelen sen kans elämistä. Että oppisin hallitsemaan sitä, eikä se mua. Jos sen sais samallaiseks ku paniikkihäiriö. Se on mulla mutta ei enää mukana joka päivä, eikä oo nyt ollu moneen kuukauteen mun elämässä. Niiku äiti sano; jos sen sais sen kokoseks että se mahtuis taskuun.
Tässä hetken on syöminen ollu taas vähän vaikeempaa. Välillä on niitä päiviä että saa syötyä tosi hyvin ja tarpeeks, mutta sitte viimestään seuraavana päivänä on semmonen olo, että tänään kyllä oon vähän tarkempi, tänään käyn lenkillä että kulutan tarpeeks.. jne. Pienin askelin kohti parempaa.
Vaikeeta tää on. Kun se koko ajan lyttää ja haukkuu, yrittää ite pysyä vahvana ja opetella tykkäämään itestä. Tai että ees oppis hyväksymään.
Joku päivä vielä syön hyvin, nautin oikeesti ja otan lisää. Leivon kakkua ja syön sitä ilman että tarvii sen takia käyä pidemmällä lenkillä tai jättää syömättä joku ateria. Joku päivä se ei oo mun elämässä muutakun muistona pienessä laatikossa. Sitä en sitte sieltä laatikosta päästä. Sen nimi on syömishäiriö.
Kommentit
Lähetä kommentti