Mieleni myllerrys

Ihminen on kokonaisuus. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sitä rataa. Mutta miten se liittyy mun  masennukseen..?

Mulla on ollu masennusoireita jo monena syksynä enneku tää virallisesti diagnosoitiin. Mulla oli myös paniikkihäiriö, jonka piikkiin laitoin monet asiat.

Sillon olin koulussa. Opiskelin lähäriks. Tykkäsin koulusta, ja oli tosi siistiä oppia uusia asioita. Mutta samalla tein ihan hulluna töitä sen koulun eteen. Tiesin, että opin ja osaan, ja en halunnu saaha huonoja numeroita. Nyt vasta oon tunnistanu itessäni pieniä perfektionistin piirteitä. En oo ikinä osannu sitä yhistää itteeni. Mutta nyt ku miettii, niin tein koulutehtävät aivan tosi hyvin, enkä kovin helpolla menny sieltä mistä aita ois ollu vähän matalampi.

Kun koulu oli aivan loppusuoralla, olin henkisesti tosi väsynyt. Oisin halunnu siihen lisäks vielä muuttaa pois kotoa, ja se pelotti ja ahisti aivan järkyttävän paljon. En sitte onneks muuttanu. Kesän olin kotona, syksyllä menin töihin päiväkotiin. Tää kyseinen paikka missä olin, oli tosi huonosti organisoitu ja hoitajat siellä vaihtu tosi usein, mikä näky lapsissa. Sielläkin olisin halunnut olla tosi hyvä hoitaja, ja tiesin että osaisin. Mutta resurssit ei riittäny. Väsyin ihan totaalisesti. Masennusoireita oli jo tuollon.

Kaiken tän päälle mulla oli puhjennut ärtyvän suolen oireyhtymä (IBS), ja opettelin elämään sen kanssa. Lisäks olin tutustunu ihanaan poikaan, jonka kanssa seurusteltiin kolme kk. Kaikki tää myllerrys oli mulle liikaa. En osannu käsitellä ite niin isoja asioita. Ja niin, syömishäiriöoireet alko tulemaan tuossa syksystä.

Olin pettynyt. En pystynyt tekemään työtä, mihin olin kouluttautunut. Varmaan tätä pettymystä purin siihen, että söin vähemmän ja laihduin. Koin että jossakin asiassa onnistun. En kokenut olevani millään tavalla rakastettava ja sopivan kokonen. Vaikka sillonen poikaystävä sitä yritti mulle kertoo.

Keväällä, kun olin tosi pohjalla, seurustelu loppui. Sillon mietin, miten syvällä voi olla, ja vieläkö täytyy syvemmälle mennä. Ja kun kaatuu ne kaikki asiat, mitä oli kuullu. Miten ihana olin. Se kaikki särky. Ja sinne raunioihin jäin minä.

Kun nämä asiat, ja tästäkin varmaan puuttuu yhtä ja toista, tapahtuu tosi lyhyessä ajassa, en yhtään ihmettele, että masennuin. Ja pohjana oli epäonnistumisen tunne monesta asiasta. Ja varmaan kouluajoilta asti on tullu mukana stressi ja paine, mitä en oo osannu purkaa.

Joskus mietin, miten mulle voi tulla masennus saati syömishäiriö. Mutta kun miettii asioita mitä mulle on tapahtunut ja miten erityisherkkänä koen ne.

Kun alko tulla ekoja oireita, niin en tajunnut mitä se on. En jaksanut lähtee kavereiden kanssa mihinkään, ja olin yksin. En jaksanut harrastaa oikein mitään. Väsytti ja paleli. Ja sitten näitten seurauksena sitä vaan alko olemaan kotona ja mieli musteni enemmän. Siitä tuli semmonen lumipalloefekti. Ja koko ajan oli enemmän huonoja päiviä.

Nyt on alkanu tulla toisenlainen lumipalloefekti. Sinne parempaan suuntaan. Kun on hyvä päivä, ja jaksaa tehä asioita, saa siitä virtaa, iloa ja toivoa. Sitten jaksaa lähtee kavereiden kanssa johonkin. Ja siitä tulee niin hyvä fiilis, kun sut otetaan mukaan ihan tavallisena ihmisenä. Ja näin. Sitten jaksaa taas vähän enemmän. Eikä se huono päivä siellä välissä tunnu enää maailmaa kaatavalta. Sen jaksaa rämpiä läpi.

Koska tietää, että kohta paistaa taas aurinko.