Makkaroita ja unelmia

Oon onnellinen. Samalla myös vähän ihmeissään. Tältäkö tää tuntu, kun ei vihaa koko ajan omaa kehoa. En sitä vielä osaa rakastaa, en edes tykätä, mutta oon alkanu hyväksyä itteeni. Hyväksyn, että mahassa on makkaroita. Mutta ne on mun ikiomia makkaroita. Ihania, omia, osa mua. Miks niitä en hyväksyis, kun ei ne halua mulle mitään pahaa. Vaikka välillä tuntuiskin siltä.

Yritän opetella sitä, että voisin sanoa itselleni kauniita asioita. Olen ihana. Olen sopiva. Mulla on just sopivan kokonen pylly ja kivat tissit. Ja tää kroppa on mun oma. Oon opetellu pitämään hyvänä itteeni. Jos mun keho tarvii lepoa, en pakota ittee lenkille, mutta jos tuntuu, että täytyy päästä ulos niin menen ja nautin.

Jos voisin, halaisin muutaman kuukauden takaista itteeni, kertoisin, että oot hyvä just nuin. Halaisin, pitäisin ihan lähellä ja silittäisin päätä. Puhelisin kauniita asioita. Kaikki järjestyy. Nyt tuntuu pahalta, mutta sää selviät. Muista miten vahva oot. Ja aivan sopivan kokonen. Katsoisin silmiin ja kertoisin, miten tärkee oot.

Mulla on unelma. Joskus, joskus mää haluan olla se, joka kertoo nuorelle miten tärkee, vahva ja ainutlaatuinen hän on. Haluan auttaa nuorta löytämään ne omat vahvuudet, tarttumaan niihin ja nousemaan taas vahvempana kun koskaan pystyyn. Haluan olla se, joka vois olla tukena ja kaverina kulkemassa matkalla. Ja se, joka hyväksyy nuoren semmosena kun hän mun luokse tulis.

En tiiä millon tää joskus on, mutta se on mun unelma. Ja musta on maailman ihaninta, että mulla on tämmönen unelma. Koska ei oo kauaa siitä, kun olin varma ettei musta oo mihinkään. Mutta nyt tiiän, että se ei oo totta. Ja vaikka ei oliskaan koskaan tähän, niin kyllä mulle paikka löytyy.

Outo tunne. Ihanaa välillä nähä valoa. Jota kohti meen, ja jossa on maailman kauneimpia värejä.