Lupaus

Istun vessan lattialla. En tunne mitään. Sisälläni on vain mustaa tyhjyyttä.
Nostan kasvot kohti peiliä. Pyöreästä mosaiikkikoristellusta peilistä näkyy surulliset kasvot.
Katse on pysähtynyt. Silmiini osuu sakset. Haluan satuttaa. Vihaan, vihaan niin syvästi.
Itseä ja tätä tunnetta. Haluan viiltää. Kokea kivun, jotta tiedän, että olen hengissä.

En ole koskaan viiltänyt niin, että saisin aikaan haavan. Yrittänyt olen.
Minut pysäytti äidin suru ja kysymys: "Miks en tiennyt että sulla on niin paha olla?"
En halunnut aiheuttaa äidille ja muille läheisille pahaa. En vaan enää jaksanut.

Sain apua. Kerroin, että minulla on paha olla. Niin pahoja ajatuksia, että pelkään olla yksin kotona.
Pelkäsin että teen itselleni jotain. Ne ajatukset oli mörköjä. Mustia, kasvottomia.

Kun sain puhuttua, puhuttua ja vielä puhuttua. Kun minut otettiin tosissaan, ei vähätelty ja huolehdittiin. Alkoi helpottaa, hetki, päivä ja viikko kerrallaan. Mieleen jäi erityisesti lääkärin sanat: "Lupaathan, ettet tee itselle mitään, ja menet päivystykseen, jos yhtään siltä tuntuu..?" Lupasin.

Lupasin myös äidille, että jos minulla on pahoja ajatuksia, laitan vaikka viestin.
Lupasin ystävälle.
Lupasin itselle.