Mieleni Maassa

Hiljainen huone. Tätä tarviin nyt, hiljaisuutta. Mutta miten löytää tasapaino hiljaisen olemisen ja muun elämän välillä. Tarvitsen molempia elääkseni ja jaksaakseni, mutta jos jompaakumpaa on liikaa, väsyn, ahdistun ja kierre on valmis. Tällä hetkellä pienikin ääni meinaa saada pääni pakahtumaan. Räjähtämään. Tuntuu, ettei kaikki  tieto, äänet ja aistiärsykkeet enää mahdu pääni sisälle. Ja jotta saan sen tukon purettua, tarvitsen hiljaisuutta ja omaa rauhaa. Ainakin kokonaisen päivän. Omia ajatuksia, omia tekemisiä. Tarvitsen tilaa itselleni. Laitan päälle mukavimmat vaatteet mitä löydän, ulkoilen jos siltä tuntuu, otan päiväunet jos tarvitsee, neulon jos huvittaa, kirjoitan jos on inspiraatiota tai istun koneella jos tekee mieli, ja syön mitä haluan. Tasapainon löytäminen on minulle elinehto. En voi elää pitkään kummallakaan laidalla, vaikka muutaman viikon voinkin. Sitten tarvitsen jo lepotauon. Minulle lepoa tuo tuttu ja oma ympäristö. Omat tärkeät tavarat, oman näköinen ...

Minulla on terve kroppa, vaikka paljon olen sille velkaa. Univelkaa kertyy huomaamatta aina enemmän ja enemmän. Vaikka tiedän kehoni (ja mieleni) tarvitsevan unta ja lepoa. En ole kuunnellut kehoni viestejä, olen laiminlyönyt sen tarpeita. Olen aiheuttanut nälkävelkaa. Tai syömishäiriö sen on aiheuttanut. Univelka kuitataan nukkumisella ja nälkävelka syömällä. Elimistö tarvitsee ruokaa ja ravintoaineita, ja välillä minun elimistöni on joutunut sinnittelemään liian vähällä energialla. Silti se on pitänyt minut kasassa, terveenä. Siitä olen kiitollinen. Aijon opetella kuuntelemaan kehoni ja mieleni viestejä, vaikka ne välillä ovatkin ristiriidassa keskenään. Annan itselleni luvan syödä ja levätä. Ja ravitsemusterapeutin ohjeen mukaan juon enemmän kaakaota.

Asioita, joita joutuu koko elämän opettelemaan. Niitä on paljon. Mitä tänä vuonna olen oppinut? Ja mitä haluan vielä oppia, mihin haluan kiinnittää erityisesti huomiota. Vuosi 2018 on ollu mulle raskain tähän mennessä. Jotain varmaan kertoo se, etten muista paljoa koko vuodesta. Välähdyksiä sieltä täältä. Enemmän mieleen on jäänyt se, kun ei näe eteenpäin, kun ei jaksa luottaa huomiseen, ei itseen eikä elämään. Kuitenkin tänä vuonna olen oppinut, että kaikesta selviää, eikä yksin tarvitse jaksaa. Olen oppinut tuntemaan äitini paremmin, ja varmasti äitikin tuntee minut paremmin. Vaikka tämä vuosi on ollut synkkä, en silti vaihtaisi niitä pahimpiakaan päiviä pois. Niilläkin on tarkoituksensa. Olen oppinut tuntemaan itseä ja omia rajoja. Vaikka olen näitä asioita opetellut ehkä vaikeamman kautta, olen saanut arvokasta kokemusta. Kenellekkään en toivo vastaavanlaisia kokemuksia, mutta näin jälkeenpäin voin katsoa tätäkin vuotta taaksepäin kiitollisena ja onnellisena siitä, että olen se...

Enkä enää pelkäisi Olisin lintu Lentäisin Niin kauas pois ja joskus Takas tulisin Lennän ylös pilviin pahaa piiloon Näkisin vaan auringon ja tähdet Nousen siivin valkoisin Katsoisin alas maahan Voisin vain lentää Lentää Lentää Olisin mukana Mutta silti kaukana Koskaan en jättäisi  Rakkaita Oisin toivo tulevassa Kaunis muisto Enkä koskaan enää pelkäisi Voisin lentää Lentää  Lentää  Olla poissa Silti mukana Enkä enää pelkäisi

Aina täydenkuun aikaan, kun kello lähenee puolta kolmea, mietin, miten saisin jalkani niin, että olisi lämmin mutta viileä, eikä sääret osuisi toisiinsa. Katson noin puolen tunnin välein kelloa ja joudun asettelemaan jalat uudelleen. Kunnes käsi puutuu ja mietin taas, minne sen tällä kertaa vääntäisin. Jossain vaiheessa yötä kuuntelen kämppikseni epämääräisiä juttuja, joita hän kertoo unissaan. Kunnes jatkaa tasaista tuhinaa.  En jaksa enää huolestua, jos en nukahda ennen neljää. Saatan keittää kupin teetä ja tehdä jotain pientä. Joskus kirjoitan. Toisinaan kuuntelen lauluja ja makaan sohvalla. Kun iltapala jää syömättä keitän puuron.  Olen todennut useaan otteeseen, että neljältä yöllä keksii parhaita ideoita. Kerran kävin yökävelyllä Puijon metsissä. Silloin oli lämmintä ja aurinko paistoi koko yön. Lisäksi ajattelin opetella Indonesian kielen ja lähteä aikuislukioon opiskelemaan psykan kurssit. Toinen edellä mainituista olisi ihan toteutettavan arvoinen. Voitte itse pää...

Joka vuosi, näihin aikoihin, ostan kalenterin. Paperisen, jonkun jossa on kauniit kannet. Bujoiluakin alottelin, mutta no, se jäi. Kävin tänään Suomalaisessa kirjakaupassa. Kalenterihyllyssä oli uusia ja kivoja yksilöitä. Valitsin pienen, jossa on Vallilan kukkakuosi. Joka vuosi ajattelen; nyt laitan elämäni järjestykseen, opin hallitsemaan ja laittamaan muistiin, vähennän stressiä. Olisin vähän enemmän asiallinen, laittaisin menot kalenteriin. Pitäisin sitä mukana lähes aina. Vielä kertaakaan aikaisempina vuosina ei ole näin käynyt. Kun tulee jotain muistettavaa, kirjoitan ne kännykän kalenteriin. Enkä osaa varautua siihen, että akku loppuu, kännykkä hajoaa tai tippuu Kallaveden liplattaviin laineisiin, ja unohtaisin elämääkin tärkeämmän päivämäärän tai sovitun tapaamisen. En varaudu tuhotulvaan tai kyberhyökkäykseen kirjoittamalla lääkäriajan paperikalenteriin. Silti, joka ikinen vuosi, ostan sen kalenterin, alan täyttää sitä innolla, kunnes en enää muista merkitä menoja sinne, v...

Lupaan itselleni että tästä päivästä tulee hyvä. Maanantai, ihana viikonloppu takana, hyvin nukuttu yö omassa sängyssä ja auringonpaiste. Voiko paremmin enää asiat olla..? Marraskuu on jo yli puolessa välissä, mutta ajattelin, että voisi vielä yrittää muuttaa omaa mielikuvaa tästä harmaasta, pimeästä ja kylmästä kuukaudesta.  Kävelin harvinaisen kirkkaassa ja kauniissa säässä. Pakkanen ja aurinko sai lehdet ja heinät kauniin kimaltavaksi. Timantteja kaikkialla. Keräsin niitä pimeyden varalle. Hengitin sitä kuulasta, raikasta ilmaa. Joka puolella pehmeitä sävyjä, antoi luvan levätä. Utuisen harmaa hiljaisuus. Syliin ottava turvallinen pimeys. Tilaa ajatuksille. Marraskuussa, kun luonto hyvästelee menneen kesän ja syksyn. On aika vain olla.