Mieleni Maassa

Maaret Kallio kirjoitti uusimmassa kolumnissaan  toivovansa uuden vuosikymmenen ajaa ohi yltiöyksilöllisyyden korostamisen ohi, kohti aidompaa inhimillisyyttä ja rikkaampaa toivoa. Tätä toivon minäkin. Viime vuosina on tuntunut, että minä, minä ja minä, itsekeskeisyys ja oma napa, on ne asiat, joihin kiinnitetään huomiota niin paljon, että unohdetaan, että täällä me olemme yhdessä, toinen toisiamme varten. Miten minä koen asiat, miltä minusta tuntuu, miten minua tulee kohdella. Ja ei, omaa itseä ei toki kannata unohtaa. Mutta herää kysymys, milloin katsoit ympärillesi, milloin viimeksi teit jotain hyvää toiselle? Mikä fiilis siitä tuli? Joulu on aikaa kun ihmiset lahjoittavat hyväntekeväisyyteen, auttavat vähävaraisia perheitä, jotta jokaiselle tulisi joulu, vievät lahjoja joulupatoihin. Ja se on ihanaa, se on oikein ja niin kuuluukin toimia. Mutta miksi vain jouluna? Kun vuosi vaihtuu, moni tekee lupauksia laihdutuksesta, terveellisestä elämäntavasta, elämänmuutoksista tai...

Tällä hetkellä olen mielenterveyskuntoutuja. Minulla on mielenterveyden sairaus, masennus, ja tällä hetkellä koitan päästä takaisin normaaliin elämään kiinni. Kuntoutuminen on jo sinällään suhteellisen raskasta, mutta asenneilmapiiri kuntoutujan ympärillä joko helpottaa tai vaikeuttaa vielä lisää.  Mielenterveyden sairaudet ovat erikoisia, ja ihmisen mieli on vaikea käsittää. Jos sairastuu mielen sairauteen, jo se matka terveestä diagnoosiin on pitkä. Siitä on vähintään yhtä pitkä matka, joskus paljon pidempi, ehkä koko loppuelämän mittainen matka kuntoutumiseen. Joskus on mahdollista kuntoutua takaisin täysin terveeksi, mutta se matka on pitkä ja täynnä mutkia ja mäkiä.  Oma tilanteeni on tämä: sain diagnoosin helmikuussa 2017, keskivaikean ja vaikean välillä oleva masennus, oireillut olin jo pitkään ennen sitä. Minusta näkyi se, että olin sairas. Olin laihtunut paljon myös syömishäiriöoireilun takia, olin kalpea ja väsynyt. Niistä ajoista en enää paljoa muista, m...

Taas on tullu se olo etten tiiä yhtään kuka ja millanen mää oon. Oon just semmonen itseään etsivä nuori aikuinen. Klisee. Jostain syystä tää olo ahistaa mua. Niinkuin monet muutkin asiat nykyään. Kirjotin yhteen tekstiin näin: Nyt masennus on erilaista. Kuoren sisällä ontto, tyhjä massa. Muisti on yhtä lyhyt kuin kanalla ja voimat loppuu ennenku ehin ees käyttää niitä. Se on kuristavaa tunnetta kurkussa ja pelkoja. Tunteiden aaltoilua. Sitä että se vain on minussa. Se on osa minua. Bdi kyselyssä pisteitä sain keskivaikeaan masennukseen viittaavan määrän. Luulin olevani terve, kunnes havahduin pelkoihin ja sain lääkäriajan. Onneksi nyt saan apua ja tukea. Eikä enää hävetä olla avun piirissä. Tuen tarpeessa. Jos on vinkkejä hyvästä kela-terapeutista Kuopion alueella niin saa vinkata. En jaksa enää olla masentunu. En jaksa sitä samaa paskaa mitä oon kokenu aikasemmin, ja mistä luulin päässeeni jo eroon. Toisaalta nyt tää on erilaista ja avun hakeminen menee jo rutiinilla (melkein aina...

Ajattelin kirjoittaa peloistani, asioista joiden pelkään tapahtuvan, pelkään välillä niin etten uskalla liikkua. Etten uskaltaisi elää. Kun pelkää niin että pelkää toteuttavansa kaikki pelkonsa. Pelko. Monesti pelkään itseäni, pelkään etten hallitse itseä ja joku ottaa minusta otteen, enkä pääse siitä pois. "Istun sängynlaidalla, aivoissa ei ole muuta kuin mustaa. Kädessäni on partaterä. Niin terävä ja niin ohut. Se piirtää käsivarteeni punaisena hehkuvia viivoja. Se ei satu, se vain tuntuu. Se helpottaa, haavoista valuu paha olo pois. Hetkeksi. Kunnes se palaa puolet suurempana. Ja lisänä syylisyys, ei tätä olisi saanut tehdä." "Juoksen, juoksen ja juoksen. En näe oikein eteenkään, mutta jatkan juoksua, en tunne mitään, mutta juoksen. En ole syönyt moneen päivään käytännössä mitään, juonut vettä ja syönyt porkkanan ja kalkkunasiivun. Silti peilistä katsoo norsunkokoinen minä. Muutamat ruoat, jotka söin väkisin muiden kanssa, oksensin lähimetsään. Kävin kävelyllä...

Istun yksin saunan lauteilla ja annan löylyn lämmittää selkää ja olkapäitä. Istun enkä tee muuta kuin heitän löylyä niin että joudun irvistämään. Lämpö leviää ympäri kehoa. Olen yksin. Pitkästä aikaa olen vain minä ja omat ajatukset. En pääse niitä karkuun. Heitän vaan lisää löylyä että saisin pääni äänet hiljemmiksi. En jaksaisi edes omia ajatuksiani. En jaksaisi mitään. Edellisenä iltana säikähdin omia ajatuksiani. Pahat, pelottavat ajatukset tulee välillä mieleen. Tähän asti olen pyyhkinyt ne pois ja täyttänyt mielen kaikella muulla. Se toimi ihan hyvin, ajatukset unohtui. Kuitenkin, edellisenä iltana ajatukset olivat niin voimakkaita, että itseni satuttaminen oli liian lähellä. Säikähdin. Oman itsen ja omien ajatusten pelkääminen on varmaan pahinta mitä tiedän. Pelkään että joskus aivoissani naksahtaa enkä enää hallitse itseä ja omia tekoja. Että masennus ja syömishäiriöoireet saa aikaan jotain pahaa. Ei tämä voi jatkua enää näin. En voi jatkuvasti elää enemmän tai vähemmän pel...

Kun masennus yrittää tulla takaisin elämään. Valehtelee, ettei kukaan sinusta oikeasti välitä. Muistuttelee, että eihän sinulla ole ystäviäkään. Vertaa, että katso; nuilla on toisensa, sinulla ei ketään. Pitää hereillä keskellä yötä. Ja muistuttaa, ettei koulupaikkaa tullut. Et sinä kelpaa kenellekkään. Pelottelee, että jos sairastuu pahemmin. Jos sinulla onkin pahempia mielenterveysongelmia kuin "vain" keskivaikea masennus..? Herättää epäluuloa muiden suhtautumisessa itseen; huomasitko miten säälivästi työkaveri katsoi sinua..? Muistuttaa aikasemmasta, jolloin edessä ei näkynyt valoa. Silmät melkein ummessa Ei suostu nukahtamaan Väsyneillä käsillä pidän sisimpääni kokonaisena Puristaa paloja nyrkeissä Saan haavoja kämmeneen Verenpisara värjää lattian Katson käsiin ja näen ruusun rutattuna Jota ei enää saa ehjäksi Teksti on fiiliksiä joku aika taaksepäin.

Väsymys. Miten kesä ja lämpö voi viedä voimia niin paljon. Viime aikoina olen nukkunut huonosti. Päivisin olen normaalia väsyneempi. Jaksan tehdä asioita, mutta paljon myös lepään. Toivottavasti tämä ei jatku kovinkaan pitkään, uniongelmat on ehkä inhottavampia mitä tiiän. Okei ei ihan mutta melkein. Mulla on kaks päivää työkokeilua jäljellä tälle kesälle. On ollut mukavaa, mutta toisaalta oma olo on sellainen, että pidän ihan mielellään kesäloman ja jatkan uusin voimin elokuussa. Tietysti pelkään myös syksyä. Koska neljä (vai oliko se viisi) viimeisintä syksyä on ollut mulle vaikeita. Yritän antaa tälle tulevalle syksylle mahdollisuuden olla hyvä. Olen myös nauttinut lämpimistä kesäpäivistä ja ihanista illoista. Käynyt uimassa ja lenkkeillyt ja syönyt jäätelöä. Auringon paahtama viilenevä ilma Kaipauksen tuntua iholla Päivän lämpö viivyttelee lähtöä Ja yhtäkkiä on poissa Jäljelle jäänyt tuoksu lohdusta Se kertoo kesän olevan yhden yön mittainen

Haaveilu ja unelmointi, toiveikkuus. Masennuksesta toipuessa unelmoinnilla on ollu mulle iso merkitys. Masennus sairautena peitti tulevaisuuden näkymät enkä osannut enää haaveilla. En luottanut elämään, joten miten olisin voinut unelmoida. Jossain vaiheessa toipumista tein ihanan havainnon omasta ajattelusta, minä osasin taas haaveilla. Osasin kuvitella ihania pilvilinnoja, miettiä realistisia toiveita ja unelmia. Ne ovat olleet iso voimavara. Osa haaveista on juurikin pilvilinnoja, joita en välttämättä oikeasti edes halua, niiden unelmien ajattelu on virkistävää ja luo uskoa itseen. Jotkut haaveista ovat aivan övereitä, enkä realistisesti niitä tule koskaan saavuttamaan. Osa on sellaisia, joiden toivon joskus tapahtuvan, jos palaset loksahtavat sopivasti paikoilleen. Muutama unelma on sellainen, joiden eteen haluan tehdä töitä ja jotka tuntuvat aidoimmilta. Kuitenkin kaikilla nuilla unelmilla on merkitystä. Realistiset haaveet pitävät yllä mielenkiintoa ja elämänhalua, pitävät täs...

Yhtenä aamuna kun heräsin, olo oli onnellinen. Väsytti vielä, muttei niin että se olisi vaikuttanut fiilikseen. Nousin istumaan, ja niinkuin joka aamu vähän yli vuoden verran, napsautin lääkelistasta masennuslääkkeen kädelle. Katsoin sitä pientä valkoista pyörylää. Olo oli hyvä. Nappasin sen suuhun ja huuhtelin alas vedellä. Sinä aamuna tajusin, etten ole enää masentunut. Lääkkeiden syöntiä en aijo vielä lopettaa, sen aika on joskus myöhemmin. Olin kyllä tiedostanut, että hyviä päiviä on enemmän kuin huonoja, ja ettei huono fiilis saa minua valtaansa samalla tavoin kuin aikaisemmin. Olin huomannut, että nukun paremmin, jaksan muutenkin paremmin ja tulevaisuus ei enää ole se musta ja pelottava. Silti tuona aamuna se kirkastui minulle täysin. Jollain tavalla voittajafiilis. Ja vaikka toipuminen jatkuu vielä ehkä pitkäänkin, niin tämä tuntuu minulle tärkeältä etapilta. Että voin itse rehellisesti sanoa voivani hyvin. Psykiatrian keskuksella käynnit luultavasti myös loppuu pikkuhiljaa ...

Aivot jotenki jumissa. Välillä sitä vaan on eikä aivoissa liiku oikeastaan mitään, ja jos liikkuu niin suhteellisen hitaasti. Tänään on ollut semmonen päivä. Mutta kai tämä on välillä ihan mukavaa vaihtelua. Aivot pakottaa ottamaan iisiä ja olla tekemättä mitään kovin erityistä. Tai voisihan sitä jotain tehdä, ehkä mennä kirjastoon. Tehdä jotain sellaista, missä ei haittaa olla hidas tai aivoton. Ja voishan sitä siivota, tai leipoo. Mutta ei vaan saa ajatuksia sen pidemmälle että jotain oikeasti tekisi. Ehkä kaikista parasta tekisi se kirjaston hiljainen lukusali. Että pitäisi olla vain hiljaa siellä, kännykkä äänettömällä ja joku lehti nenän edessä. Ehkä menisi kahvilaan istumaan. Tämän illan suunnitelma.

Haaveilen kahvista kesäaamuna. Haaveilen luonnon rauhasta. Aamun raikkaasta kosteudesta. Riippumatossa luetusta kirjasta. Siitä että lettutaikinaa tulee vahingossa aivan liikaa, mutta se ei haittaa, koska kaikki rakastavat lettuja. Hiukset sotkunutturalla hakatut halot epämääräisessä kasassa puuliiterin vieressä. Lämpimästä saunasta ja kuutamouinnista viileässä järvivedessä. Pehmeistä ja sotkuisista hiuksista seuraavana aamuna. Siitä että hampaat pestään terassilla kuunnellen peippojen aamukonserttia. Myrskylyhdyistä terassilla ja saunalle vievällä polulla. Tuulessa kuivuvista kesäpyykeistä. Raitapaidasta ja kukkamekosta. Veneretkistä saareen. Laineiden liplatuksesta isoa puuvenettä vasten. Siitä, miten rauhoittavaa on katsella aaltoja, vaikka sen jälkeen keinuttaa päässäkin. Auringon piirtämistä pisamista ja vaaleista hiuksista. Haaveilen lapsuuden kesistä. Kun koko päivä meni uidessa, ja illalla nukahti onnellisena. Ja jos satoi, kuulosti ääni pehmeältä huopakattoa vasten. Siellä...

Katsoin yhden ihanan mystorya. Hän puhui siitä miten lapsuuskuvassa oleva pieni ihminen on hassu ja silti häntä rakastettiin. Että minne se tunne siitä välillä katoaa, miksi ei muista että minua rakastetaan. Tästä tuli minulle niin hyvä mieli. Lapsuuteni oli ihana, sain elää sisarusten keskellä ja olla kotona esikoulun alkamiseen asti. Vanhempien huomio oli tietysti myös muualla. Silti aina oli seuraa ja leikkikavereita. Tämän ansiosta minulla on läheiset välit kaikkiin sisaruksiini. Tiedän, että jokainen heistä välittää ja rakastaa ja on aina tukena ja turvana. Kolmen isoveljen ja yhden pikkuveljen suojissa tiedän, että jos minua joku yrittää satuttaa, en varmasti jää ilman turvaa. Isosisko on enemmän kuin sisko, ystävä. Samoin kaksi pikkusiskoani. Tiedän, että vaikka en luottaisi omiin siipiini, tai tulisi elämässä mitä tahansa vastaan, minulla on perhe johon voin luottaa 100%. Ja tiedän, että kelpaan tällaisena kuin olen. Ja vaikka itse en hyväksyisi itseäni tai osaisi rak...

Tää talvi oli mulle valoisampi. Voimat alkaa pikkuhiljaa palailla normaalimpaan suuntaan, mieliala on selkeästi parempi ja hymy, nauru ja ilo on taas luontevasti osa minua. Ihan niikuin kuuluu. Olen tainnut joku aika sitten kirjoittaa tasapainon löytämisestä. Se on minulla vieläkin asia, mihin joudun kiinnittämään huomiota hieman enemmän. Syylisyyden iskiessä päälle yritän parhaani mukaan muistuttaa, ettei minun tarvitse jaksaa kaikkea. Ja lepääminen on minulle tärkeää, eikä siitä tarvitse kokea syylisyyttä tai pettymystä itseen. Kevät ja lämpö ja aurinko on aivan tervetulleita. Tuntuu hyvältä kokea kevät aidommin, viime keväästä en muista muuta kuin pahan olon.. Tämä kevät on minulle kevät pitkän kaamoksen jälkeen. Pimeän ja kylmän jälkeen oion siipiäni ihmetellen valoa ja auringon lämpöä. Kevään ääniä, tuoksua. Varovasti lämmittelen itseni vetreäksi talviunesta. Kuivatan siivet kevätaurigossa, ja varovasti, vähän kerrallaan kokeilen siipien kantavuutta, nousen aluksi matalalle, kun...

Hiljainen huone. Tätä tarviin nyt, hiljaisuutta. Mutta miten löytää tasapaino hiljaisen olemisen ja muun elämän välillä. Tarvitsen molempia elääkseni ja jaksaakseni, mutta jos jompaakumpaa on liikaa, väsyn, ahdistun ja kierre on valmis. Tällä hetkellä pienikin ääni meinaa saada pääni pakahtumaan. Räjähtämään. Tuntuu, ettei kaikki  tieto, äänet ja aistiärsykkeet enää mahdu pääni sisälle. Ja jotta saan sen tukon purettua, tarvitsen hiljaisuutta ja omaa rauhaa. Ainakin kokonaisen päivän. Omia ajatuksia, omia tekemisiä. Tarvitsen tilaa itselleni. Laitan päälle mukavimmat vaatteet mitä löydän, ulkoilen jos siltä tuntuu, otan päiväunet jos tarvitsee, neulon jos huvittaa, kirjoitan jos on inspiraatiota tai istun koneella jos tekee mieli, ja syön mitä haluan. Tasapainon löytäminen on minulle elinehto. En voi elää pitkään kummallakaan laidalla, vaikka muutaman viikon voinkin. Sitten tarvitsen jo lepotauon. Minulle lepoa tuo tuttu ja oma ympäristö. Omat tärkeät tavarat, oman näköinen ...

Asioita, joita joutuu koko elämän opettelemaan. Niitä on paljon. Mitä tänä vuonna olen oppinut? Ja mitä haluan vielä oppia, mihin haluan kiinnittää erityisesti huomiota. Vuosi 2018 on ollu mulle raskain tähän mennessä. Jotain varmaan kertoo se, etten muista paljoa koko vuodesta. Välähdyksiä sieltä täältä. Enemmän mieleen on jäänyt se, kun ei näe eteenpäin, kun ei jaksa luottaa huomiseen, ei itseen eikä elämään. Kuitenkin tänä vuonna olen oppinut, että kaikesta selviää, eikä yksin tarvitse jaksaa. Olen oppinut tuntemaan äitini paremmin, ja varmasti äitikin tuntee minut paremmin. Vaikka tämä vuosi on ollut synkkä, en silti vaihtaisi niitä pahimpiakaan päiviä pois. Niilläkin on tarkoituksensa. Olen oppinut tuntemaan itseä ja omia rajoja. Vaikka olen näitä asioita opetellut ehkä vaikeamman kautta, olen saanut arvokasta kokemusta. Kenellekkään en toivo vastaavanlaisia kokemuksia, mutta näin jälkeenpäin voin katsoa tätäkin vuotta taaksepäin kiitollisena ja onnellisena siitä, että olen se...

Aina täydenkuun aikaan, kun kello lähenee puolta kolmea, mietin, miten saisin jalkani niin, että olisi lämmin mutta viileä, eikä sääret osuisi toisiinsa. Katson noin puolen tunnin välein kelloa ja joudun asettelemaan jalat uudelleen. Kunnes käsi puutuu ja mietin taas, minne sen tällä kertaa vääntäisin. Jossain vaiheessa yötä kuuntelen kämppikseni epämääräisiä juttuja, joita hän kertoo unissaan. Kunnes jatkaa tasaista tuhinaa.  En jaksa enää huolestua, jos en nukahda ennen neljää. Saatan keittää kupin teetä ja tehdä jotain pientä. Joskus kirjoitan. Toisinaan kuuntelen lauluja ja makaan sohvalla. Kun iltapala jää syömättä keitän puuron.  Olen todennut useaan otteeseen, että neljältä yöllä keksii parhaita ideoita. Kerran kävin yökävelyllä Puijon metsissä. Silloin oli lämmintä ja aurinko paistoi koko yön. Lisäksi ajattelin opetella Indonesian kielen ja lähteä aikuislukioon opiskelemaan psykan kurssit. Toinen edellä mainituista olisi ihan toteutettavan arvoinen. Voitte itse pää...

Joka vuosi, näihin aikoihin, ostan kalenterin. Paperisen, jonkun jossa on kauniit kannet. Bujoiluakin alottelin, mutta no, se jäi. Kävin tänään Suomalaisessa kirjakaupassa. Kalenterihyllyssä oli uusia ja kivoja yksilöitä. Valitsin pienen, jossa on Vallilan kukkakuosi. Joka vuosi ajattelen; nyt laitan elämäni järjestykseen, opin hallitsemaan ja laittamaan muistiin, vähennän stressiä. Olisin vähän enemmän asiallinen, laittaisin menot kalenteriin. Pitäisin sitä mukana lähes aina. Vielä kertaakaan aikaisempina vuosina ei ole näin käynyt. Kun tulee jotain muistettavaa, kirjoitan ne kännykän kalenteriin. Enkä osaa varautua siihen, että akku loppuu, kännykkä hajoaa tai tippuu Kallaveden liplattaviin laineisiin, ja unohtaisin elämääkin tärkeämmän päivämäärän tai sovitun tapaamisen. En varaudu tuhotulvaan tai kyberhyökkäykseen kirjoittamalla lääkäriajan paperikalenteriin. Silti, joka ikinen vuosi, ostan sen kalenterin, alan täyttää sitä innolla, kunnes en enää muista merkitä menoja sinne, v...

Lupaan itselleni että tästä päivästä tulee hyvä. Maanantai, ihana viikonloppu takana, hyvin nukuttu yö omassa sängyssä ja auringonpaiste. Voiko paremmin enää asiat olla..? Marraskuu on jo yli puolessa välissä, mutta ajattelin, että voisi vielä yrittää muuttaa omaa mielikuvaa tästä harmaasta, pimeästä ja kylmästä kuukaudesta.  Kävelin harvinaisen kirkkaassa ja kauniissa säässä. Pakkanen ja aurinko sai lehdet ja heinät kauniin kimaltavaksi. Timantteja kaikkialla. Keräsin niitä pimeyden varalle. Hengitin sitä kuulasta, raikasta ilmaa. Joka puolella pehmeitä sävyjä, antoi luvan levätä. Utuisen harmaa hiljaisuus. Syliin ottava turvallinen pimeys. Tilaa ajatuksille. Marraskuussa, kun luonto hyvästelee menneen kesän ja syksyn. On aika vain olla.

Syksyt on ollu mulle pidempään jo vähän vaikeita. Äsken kävellessä kauppaan oli aivan pimeää. Kello oli neljä. Jo aamulla voi sytyttää kynttilät. Pimeys väsyttää. Väsymys vie voimia. Ja kun väsyttää, eikä oo voimia paljon mihinkään, jää helposti kotisohvalle, kääriytyy vilttiin ja juo glögiä. Just, kun alko olla enemmän voimia normaaliin elämään, tuli pimeys ja väsymys. Rakastan syksyn kirpeyttä ja värejä, mutta nyt kun kaikkialla on harmaata. Tihkusade imee kaiken valon. Ei oo kauaa siitä, kun ihmisissä oli kesän jälkeen valoa ja iloa, pirteyttä ja reippautta. Mihin ihmeeseen se kaikki jo katosi? Sosiaaliset tilanteet väsyttää kolme kertaa enemmän kuin normaalisti. Juttelukin on raskasta. Puhumattakaan urheilusta tai ruuanlaitosta. Tänään helpotin elämääni tilaamalla ruokaa. Tänään en myöskään vaadi itseltä muuta kuin tiskikoneen tyhjennyksen ja suihkussa käymisen. Noin 4h yöunilla ei oikein jaksa edes yrittää. Ei tarvita kuin yks vähän huonompi yö ja monta päivää menee harmaassa ...

Unelmointi, arjen voimavara. Mulla on aina ollu hyvä mielikuvitus ja nautin unelmoinnista. Se antaa mulle voimaa ja iloa normiarkeen. Joku aika sitten, kun masennus oli peittänyt alleen kaiken kauniin, jäi unelmointikin pois. Kun ei nähnyt valoa, ei osannut unelmoida mistään. Nyt, kun elämä on palaamassa pikkuhiljaa ennalleen, jaksan taas unelmoida. Voi että, miten paljon siitä saankaan. En monestikkaan unelmoi mistään suuresta, tai saavuttamattomasta, mutta moni on asioita, mitkä tiedän jäävän toteuttamatta. Eikä se ole mulle se tärkein asia, ainakaan tällähetkellä. Nyt nautin siitä, kun saan ajatella ja haaveilla. Moni asia on myös sellainen, minkä tiedän tulevan. Odotan joulua. Viime joulusta kun en muista oikein mitään. Odotan että saan kokea taas sen ihanan tunnelman, kynttilät ja joulukuusen, tuoksut ja värit. Odotan talvea. Lumen kimallusta ja narinaa kenkien alla. Paukkupakkasia ja hiihtokelejä. Lumisadetta katulampun alla ja hiljaisuutta. Oon saanu taas huomata sen, mite...